Joka siis myös tässä alla;
Törmäsin (minä tietämätön) vasta hiljattain aiheeseen, jota koko suomi tuntuu seuranneen tiiviisti ja armottomalla mielenkinnolla viimeisien viikkojen ajan.
[Toim huom. Enkeli-Elisan kirjailijaa on tämän kirjoittamisen jälkeen epäilty rikoksesta]
Otsikointi: "Kuoliaaksi kiusattu Elisa" muistuu mieleeni joidenkin viikkojen takaa epämääräisenä lööpinä, jonka ohitin yksinkertaisen itsekkäästä syystä; en vieläkään tykkää lukea koulukiusaamiseen liittyviä artikkeleita ja kampanjoita tuntematta puristavaa olotilaa keskikroppani alueella.
Nyt kuitenkin tutustuin perjantai-iltani kuluksi asiaan josta kaikki niin kiihkeästi puhuivat ja se perjantai kului viinipullon kanssa. Kun sain työpaikan oven perässäni lukkoon, kävelin suorinta tietä Alkoon ja ostin hyvää punaviiniä ja raahauduin hieman apeissa mielin kotia kohti. Kiusasus korkata pullo siinä ja heti ( leppävaaran keskutassa) oli suuri, mutta jatkoin matkaani imemällä ahnaasti sähkötupakkaa.
Ahdisti niin pirusti.
Olin viimeisen kaksi tuntia kuluttanut tutkimalla Enkeli-Elisan tapausta ja olinkin hyvin ihmeissäni kuinka omat ja kipeät muistoni valtasivat mielen heti lukemieni asioiden perään. Itseasiassa toimistolla istuessani itkin työpaikkakoneeni äärellä. Mieleen palanneet muistot omista koulukiusatun ajoistani olivat paljon, paljon karvaammat kuin olisin osannut monen vuoden hautomisen - ja järjestelmällisen unohtamisen jälkeen kuvitella.
Onko Enkeli-Elisan tarina sitten totta?
En todellakaan tiedä.
Enkä oikeastaan usko niin.
Asiaa tutkiskeltuani ja lukemani materiaalin perusteella väittäisin, että kaiken tämän takana on itse 'kirjailija' Vettenterä, joka mahdollisesti sepustaa joko todenperäistä taikka räikeästi väritettyä tarinaa omista koulukiusaamiseen liittyvistä tapahtumistaan (tätä väitettä tukee ainakin muutama asia internetin ihmeellisessä maailmassa).
Ja koska Vettenterä itsessään ei kirjoittajana ole kovin monipuolinen; hän toistaakin tietynlaisia virheitä tekstissään koko ajan.
Niinhän me kaikki, minäkin.
Siksipä onkin hieman pöyristyttävää ajatella kuinka kirjoittava ihminen voi kuvitella pystyvänsä muuttamaan kirjoittamisensa 'profiilia' ja olemusta niin räikeästi, että se uppoaisi lukijoihin toisen henkilön kirjoittamana. Varsinkin tässä tilanteessa jossa Vettenterästä on tullut vähintäänkin yhtä kuuluisa hahmo Enkeli-Elisa projektissa kuin "Elisasta" itsestään.
Jos itse lähtisin yrittämään tämän kaltaista vetoa, paljastuisin armottoman nopeasti omaksi haamukirjoittajakseni - siitä ei ole epäilystäkään.
Virhekirjoitus siellä, toinen täällä, vaikeudet yhdyssanoissa (minulle ne ovat todellinen ongelma) sekä pilkkujen ja pisteiden todelliset paikat.
Mutta aihe itsessään on koskettava.
Sekä tietysti täydellinen sensaatiohakuiselle kirjoittajalle: ihmiset kun rakastavat mässäillä toisten ihmisten tuskallisilla tarinoilla ja kokemuksilla.
Ihminen on ottanut kuluneina 500 vuotena harppauksia omassa kehityksessään eteenpäin. Kun ihminen tunnisti olevansa tietoisuuden omaava laji, pystyimme vetoamaan järkeilyyn. Kun pystyimme vetoamaan järkeilyyn, kuvittelimme pystyvämme oikeastaan mihin tahansa tuudittautuessa mahdolliseen uskomukseen siitä että jokainen tekemä päätös perustuu järkeilyyn, taitoon jota muulla eläinkunnalla ei ole.
Tämän jälkeen ihmiskunta havaitsi aivojen todellisen käyttötarkoituksen asemana, joka varastoi muistot, tavat, ympäristömme ja omat käyttäytymismallimme päämme sisälle. Näiden varassa ihminen toimii myös myöhemmin tulevaisuutensa tapahtumissa.
Mutta entäs sitten tunteet?
No, hieman perästäpäin ymmärrettiin ottaa ihmisen ja ihmisyyden tarkastelun osatekijäksi myös tunteet. Homo sapiens toimii toisinaan tahtomattaankin omien tapojensa vastaisesti. Näitä toimia säätelevät vahvasti niin aivot, kuin opitut käyttäytymismallitkin, kuten myös tunteet.
Tätä uskomatonta fanfaaria ihmiskunnan tiedosta, taidoista ja kehittymisen määrästä ajateltuani en pystynyt kuin keksittymään muutamaan, hyvinkin vähäpätöiseen, mutta itseäni askarruttavaan asiaan Enkeli-Elisan tarinassa; mikä saa ihmislapsen käyttäytymään kiusaajana?
Missä menee se raja, kun lapsi oppii käsittelemään surua ja tuskaa, elämää ja kuolemaa asioina joissa järki ja tunteet kohtaavat toisensa, eikä kiusaaminen ole enää leikkiä vaan toisen ihmisen tuskaistamista?
Voiko lasta sanoa jopa sadistiseksi olennoksi, jos päivittäinen, viikoittainen taikka jatkuva kiusaaminen tuntuu lähes päivittäisen asian sivusta seuraamiselta?
Ja mitä se kertoisi ihmiskunnasta?
Lasten on tarkoitus oppia elämän ja kuoleman merkitystä ja eroja. Jotkut lapset oppivat nämä asiat joko tahtomattaan taikka itse asiaa tutkittuaan. Ei ole kovin ennenkuulumatonta että pikkupojat (mikseivät toki myös tytöt) olisivat jossakin iän 5-14 vaiheilla kuluttaneet hetkiä repimällä kärpäseltä siiipiä, tappamalla matoja, nuijapäitä taikka sammakoita, joskus jopa kauheampia asioita.
Sitähän me ihmisinä opetamme jälkipolvillemme, minäkin olen aragnofobisena henkilönä käytännössä liekittänyt kylpyhuoneeni seinälle eksyneen hämähäkki ressukan.
Joitakin lapsia kohtaa tahtomattaankin menetys läheisen lemmikin taikka perheenjäsenen kuoleman vuoksi. Kaikki tällainen tunnetusti opettaa kehitysvaiheista lasta. Kokemukset jäävät mieleen ja käsittääkseni voidaan olettaa, että myös tunnemuisti kehittyy täydemmäksi tämän kaltaisten tragedioiden myötä.
Muistan itse melko elävästi joitakin kohtia omista vuosistani koulukiusattavana. Toiset asiat muistan taas hämärämmin, jotkut olen tietoisesti halunnut unohtaa.
Oma kouluaikani piti sisällään ainakin yhden tapauksen, jossa ensimmäisellä luokalla eräs poika kamppasi meikätytön luokassa. Kamppauksessa ei sinänsä mitään hätää, mutta otsani kolahti kovasta voimasta pulpettituolin terävään jalkaan (tätä ei ole helppoa kuvailla millään tavoin, koska pulpettituoleissa on hieman erikoiset jalat normaaleihin tuoleihin verrattuna) ja otsani aukesi.
Sanomatta selvää, verta oli jokapaikassa ja Tia tyttö meni sairaalaan tikattavaksi.
Joitain vuosia myöhemmin koin uudessa koulussani tietynlaista syrjintää ja haukkumista, toisinaan toimin lumipallojen heittomaalina ja mitähän muuta. Koulu oli kaikenkaikkiaan ahdistavaa ja tukeuduin muihin itseni kaltaisiin, hieman eriävämpiin tai syrjäytyneempiin nuoriin, jossa piilee syy siihen miksi olen ollut ystävä niin tourette-potilaalle, änkyttäjälle, homoille kuin muutoin vain erittäin aroille, kiusatuille oppilaille.
Lopputulos jokatapauksessa oli että luokkamme poikaporukka viskasi minut soramontulta alas, pää edellä kiveen.
Tällä kertaa ei vaadittu tikkejä, mutta aivotärähdyksen tuoma huimaus parannettiin opettajanhuoneen lattialla maaten.
Tuosta kerrasta satun muuten muistamaan isoveljeni joka oli kaksi luokkaa minua korkeammalla. Veljeni pelmahti yhtäkkiä paikanpäälle ja kovisteli poikia, jonka jälkeen talutti meikäläisen, itkevän ja päätäni pitelevän ressukan opettajanhuoneeseen.
Ei ihmekään että pidin veljeäni sankarina, jolla oli mielestäni uskomattoman terävä äly, kova luonne ja oikeudentaju. Koulu vaihtui vielä muutaman kerran tämän jälkeen ja otin vuosi vuodelta kiusaamisen herkemmin ja aina vain odotetumpana sekä oikeutetumpana kohteluna itseäni kohtaan kuin lapsen ehkä pitäisi.
Kun kuudennella luokalla aloitin taas uuden koulun, olin jo varautunut pahimpaan. Menin kouluun varmana siitä, että täällä sitä taas saisi pelätä 'henkensä' edestä enkä varmastikaan kestäisi täällä yhtänä pidempään kuin tämän viimeisen puoli vuotta - jonka jälkeen alkaisi jokaisen murkkuikäisen painajainen, ylä-aste.
Olin hämmentynyt kuin elmänsä edestä hakattu koira, seistessäni uuden kouluni ensimmäisellä välitunnilla. Jokainen oppilas kiinnitti minuun huomionsa. Pojat kisailivat ja tekivät hieman härnäävää, mutta kuitenkin ystävällisen tapaista tuttavuutta.
Tytöistä monet kävelivät perässäni jokapaikkaan ja kyselivät kysymyksiä. "Mistä sä olet tullut, missä sä olit ennen koulussa, kauan te ootte asunut täällä, miksi te tänne tulitte? mitä sä harrastat, oliks sulla paljon kavereita entisessä koulussa?"
Ei ollut.
Muutama, mutta nekin hieman hajanaisista paikoista. Olin varma että tästä ei hyvä heiluisi, mutta jälkeenpäin on myönnettävä; olin tuon viimeisen puolivuotta kuudennesta luokastani enemmän turvassa kuin koskaan. Sain mahtavia ystäviä joiden kanssa koettiinkin sitten kaikki kuudennesta seiskaan ja sen välille tapahtuvat asiat, ensimmäiset poikaystävät, salaa poltetut tupakat, yökyläilyt ja kummitustalojen tutkimiset.
Yrittämättä kuulostaa dramaattiselta, voin sanoa että kokemieni helvetillisten vuosien jälkeen olin ensimmäistä kertaa hyvässä paikassa, ainakin toistaiseksi.
Mitä siitä eteenpäin?
Syljeskelyä naamaan, jaffojen purskuttelua isolla tyttöporukalla päälleni, uhkailuja ja kerran jopa eräs aktiivinen kiusaajani heitti minut seiskaluokalla koulun portaat alas. Nilkkani murtui ja köntystelin kipsini kanssa kouluun seuraavana päivänä.
Olin todella nöyryytetty, vihainen, surullinen ja pelkäsin jokainen päivä kouluunmenoa. Silti, jotkut näistä kuudenneluokkani 'enkeleistä' jaksoivat auttaa.
Kantaa reppuani, auttaa portaissa, tuoda ruokalassa tarjottimen sekä lukemattomia muita asioita!
Monessa mielessä nämä Karjaan ylä-asteen oppilaat ovat jääneet mieleeni hyvissä asioissa. Ja heidän vahempansa, jotka selävsti olivat tehneet hyvää työtä kasvattaessaan lapsensa tunnollisiksi ystäviksi. Monet luokkatoverit ja rinnakkaisluokkalaiset auttoivat aivan käsittämättömän paljon.
Myös tuolloinen poikaystäväni, koulumme yhdeksännen luokan ehkä urheilullisin ja mielestäni ehdottomasti komeimman sekä kilteimmän apu ja tuki oli itseni ennennäkemätöntä, olinhan loppujen lopuksi oppinut olevani arvoton ja erilainen.
Poikaystäväni oli kuitenkin se joka kantoi minut kuraattorin autoon ja tuli Tammisaaren sairaalaan äitini kanssa kipsauttamaan nilkkani.
Mutta sitten kirjaimellisesti kusin itse omat asiani ja annoin murrosiän vaikuttaa pahimmilla mahdollisilla tavoilla itseeni.
Eikä muuta kuin neiti Kiuru koulukotiin, mars!
Siinä siis otteita omasta elämästäni, onko niissä kosketuspintaa Elisan tarinaan?
Ehkä on, ehkä ei.
Jokainen murrosikäinen kuitenkin kokee kiusaamisensa aina omalla tavallaan ja voikin olla ettemme kaikki jaa samanlaista tunneälyä keskenämme. Elisan tarinaa lukiessani tunsin tutunlaisen möykyn kurkussani ja hengenahdistuksen keuhkoissani.
Tuntui kuin olisin palannut takaisin peruskoulun vessaan, jossa vietin aikaani koska en halunnut mennä oppitunneille. Halusin olla turvassa, omien ihmisteni kanssa, paikassa johon kiusaajat eivät pääsisi.
Teinkin juuri omien halujeni mukaisesti. Mikä osaltaan johti myös lintsaamiseen.
Jos siis Elisan tarina on totta, ovatko sivusta seuranneet lapset henkisesti sairaita? Onko heidän kasvatuksessaan jokin pahasti vialla, että he voivat seurata tämänkaltaisia asioita, vai onko kyseessä vain ohimenevä vaihe?
Onko vika kuitenkin kiusaajien vanhempien?
Kuuluuko tämä puhtaasti ihmisyyteen; olemmeko sairaita tuntemastamme vihasta ja sokeita näkemästä tuskaa, oikeuttaen kaikki tekomme viihteeksi ja huvittavaksi näytelmäksi?
Jos kaikki onkin kuitenkin Vettenterän itsensä kattamaa ja kokemaa murhenäytelmää, onko kirjoittaja niin traumatisoitunut ja katkera, pelokas ja ehkä jopa ahdistunut, ettei löydä omiin kokemuksiinsa muuta kanavaa kuin julkisen sodankäynnin, olemattoman hahmon muodossa, näkymättömiä mörköjä vastaan?
Näkymättömät uhrit ja syylliset eivät tällaisessa asiassa valitettavasti auta. Eikä ole oikein markkinoida ja edistää mitään tarkoitusta valheellisilla kertomuksilla, ei edes tätä. Tarvitaan oikeita ihmisiä, oikeita kasvoja ja tapahtumia.
Oikeita lapsia ja oikeanlaisia vanhempia.
Oikeanlaisia keinoja häivyttää käytöshäiriöt ja epäselvyydet. Jos sekään auttaa?
Ihmisille pitää tarjota toisten kustannuksella surun, häpeän, pelon ja nöyryytyksen sekaista fiestaa jota iltapäivälehdet saavat otsikoida haluamillaan tavoin, ennekuin ihmisten mielissä tapahtuu muutos.
Mutta tuskinpa sekään riittäisi vaikka joka päivä tuotaisiin päivänvaloon aina vain uusi, toistaan surkeampi kuolemantapaus ja elämäntarina kuin "Elisalla" oli?
Tia Kiuru
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti