keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Rv: 12+1 ja np-ultra.

Raskausviikko 12 alkoi onnellisissa merkeissä kaikin puolin.
Raskaana ollut ystäväni sai kolmannen lapsensa, olotilat helpottivat, Petsku hemmotteli minua parhaansa mukaan (kiitos kulta shoppailureissusta,kolme uudet kengät! <3) sekä ensimmäisestä ultrasta !



Raskauden plussapuolet: kerrankin rakennekynsistä luopuminen on mahdollista, sillä omat kynnet tuntuvat melkolailla tavallista vahvemmilta! Tai johtuukohan tämä popsituista vitamiini ja kalkkivalmisteista?
Ystävän vastasyntynyt pienokainen kyllä pahentaa vauvakuumetta.. Milloinkas se minun omani tulee?
Meidän ensimmäinen np-ultra sijoittui nyt automaattisesti asuinpaikkakunnan mukaan Jorvin sairaalaan, jota jo ennakkoon karsastin todella pahasti.
Olin saanut siellä synnyttäneeltä kälyltäni mielikuvan, että kyseinen sairaala on oikein osaava, mutta henkilökohtaisiin tarpeisiin vastaamisessa paikalla olisi paljon parannettavaa. Toisinsanoen suora mielipide häneltä oli, että hän ei Jorvissa enää synnyttäisi jos saisi päättää, mikä oli tuskallista kuultavaa, sillä luotan kälyni mielipiteeseen paljon, - hän kun on hyvin järkevä ja realistisesti asioita tarkasteleva ihminen.
Kyseinen kälyni käänsi pääni, kun alkuraskaudesta pauhasin, että meidän olisi pakko myydä nykyinen kaksiomme ennen ensimmäisen lapsen syntymää (tästähän Petsku oli todella vastahakoinen) ja muuttaa ehdottomasti isompaan asuntoon.
Väitin kivenkovaan, että me emme mitenkään eläinkatraamme kanssa mahtuisi 60 neliöön ja hissitön taloyhtiö olisi täyttä tuskaa, mutta kälyni sanoi minulle topakasti, että pienen vauvan kanssa nyt pärjää aivan minkä kokoisessa asunnossa vain alkuun.
Ja tottahan se lienee.
 Hissittömyys täytynee vain kestää, eikä meillä rappusiakaan ulko ovelta liene yli 15 kappaletta. Suurempi stressi tässä väsymyksen ja töiden myllerryksessä olisi myydä ja remontoida uutta kotia, kuin valmistella nykyistä asuntoa kaikkeen muutokseen.


Melkein voisi väittää että np-ultra päivä oli ollut omaa maailmaani mullistavin aamupäivä!
En oikeastaan osannut odottaa yhtään mitään ensimmäiseltä ultralta ja samaan aikaan odotin hieman kaikkea.
Harhailimme Jorvin pääovista sisään ja etsimme kuumeisesti (myöhässä) äitiyspoliklinikkaa. Olin raivoissani ja hermostunut. Seiska oli viikkoja aikaisemmin ilmoittanut, että he tietävät missä ja milloin ultrani on (niin mikä ultra, en ole edes kertonut raskaudestani millekään medialle?) ja olin ahdistunut ajatuksesta että matkalla parkkipaikalla olisi joku kamera-apina ikuistamassa päivää, joka ei millään tapaa vielä kuuluisi ulkopuolisille.
Onneksi apinoita ei matkalla näkynyt ja pääsimme turvallisesti oikealle osastolle, jossa olikin oikein hymyilevän ja pirteän oloinen kätilö vastassa kysymässä olimmeko kenties ultraan tulossa.
"Kyllä vain." Hyvä, tätä tietä ja tutkimushuoneeseen.
Kysymykseen voinnistani ja ruokavaliostani vastasin totuudenmukaisen vähättelevästi, että koin kyllä pienoista pahaa oloa lähes jatkuvasti.
Oksennatko?
No yhden kerran koko tänä aikana, en enempää.



Oli lohduttavaa kuulla, että minä saisin syödä juuri sitä, mitä pystyisin ja vauva ottaisi siitä kaiken omansa ensin,- loput energiat ja vitamiinit "saisin" minä. Joten vauva ei ainakaan kärsisi tästä "välipala" ruokailusta, joksi leipä-hedelmä linjaani kuvailin.
Lukuunottamatta poikkeuspäivää, jolloin menimme koko "happy little family" (Petsku, minä, Suvi, Amanda, Teppo, Safina) syömään Stefans Steak Houseen. Itse Stefan tuli pitkäksi pätkäksi juttelemaan meidän kanssamme ja pakko sanoa- siinä vasta karismaattinen herrasmies !
Tällä kertaa jopa itselleni maistui pihvi ja pakko sanoa että kyseisen ravintolan tunnelma oli juuri minun makuuni,- tänne uudestaan!




Ultra otettiin minulta vatsan peitteiden päältä (iloinen yllätys sisätutkimuksen sijasta) eikä menny aikaakaan kun huomasimme kuvaruudulla aivan selkeän "tyypin"!
Olo oli aivan mieletön, kyyneleet nousivat silmiin ja hymyilytti kuin naantalin aurinkoa.
Petsku otti liikutuksissaan mua kädestä kiinni ja hymyili itsekin kuin hangon keksi koko toimituksen ajan. Tyypillä oli selkeä ja suloinen sivuprofiili jossa näkyi pieni nenän nupukka ja leuan kärki (josta minulle tuli väkisinkin mieleen oma leukani). Kokonaiskuvaltaan vauva näytti hyvin paljon mieheni veljenpojalta, mikä jaksoi naurattaa, sillä samaan aikaan päässä takoi realistisuus siitä, että ei kai tyyppi nyt vielä voi oikein muistuttaa ketään? Vai voiko?
Muiden ihmisten ultrakuvia tutkaillessa kyllä huomaa, että yksikään ultra-vauvoista ei todentotta ole toisensa näköinen. Mutta piirteiden kehittymisen kuvittelisi vievän hieman enemmän aikaa?


Herra tai neiti Känkkäränkä reaktio, kun kätilö ravisteli tyyppiin liikettä. Nyrkki pystyyn ja haba näytille ! Äitiinsä tullut luonteen lujuudessa :)


Sydämensykkeen löytyminen vahvisti että kaikki oli juuri niinkuin pitikin ja vauvan koko vastasi lähes päivälleen epäiltyjä viikkoja.
Tyyppi oli kuitenkin hyvin selvästi unilla, joten kätilö ravisutteli kohtuani ja vastaukseksi kaikelle tönimiselle saimme todistaa tyypin raivoisaa potkimista ja heiluttelua. Aivan kuin tyyppi olisi hyppinyt hidastetusti trampoliinilla! *poing poing*
Toisinaan kuvaruutu heilui ja tärisi mahtavista nauruista joita päästin Petskun, kätilön ja itseni vitsaillessa "Börjen" touhujen suhteen.

Ihana kätilö!

Viikon:

Päivä: La muuttui 17.3 pvästä 16.3
Oltila: Hermoraunio, liikkis, aidosti tosi oudolla tavalla onnellinen.
Petskun kommentit: Siellä se vilkutteli. Ei ole Tialla ollutkaan turhan takia huonot olot.