Tia Kiuru: Rv 8+1

Raskaana 8+1

Muutamana päivänä olotilat ovat olleet aikamoisia.

Parhaiten (tai pahimmin) huonovointisuus ilmeni edellisenä viikonloppuna virossa Suvin ja Tepon häiden automatkoilla, joita tuli aika monia, koska olin häissä morsiusneitona ja vastuullani oli hakea busseilla vieraita tallinnan keskustasta.

Matkoilla paha olo pääsi yllättäämään useaan kertaan, mutta ei olot silti olleet mitään tämän aamuiseen verrattuna... Olin mandariinin syömisestä huolimatta jo aivan varma että nyt oksentelu alkaa todenteolla.

Onneksi olin väärässä, mutta helpotushan saattaa olla voimassa vain toistaiseksi.

Häissä morsiusneitona.

Viron reissun ajomatkat.. Pahoinvoivalle yhtä juhlaa !

Eilen sorruin taas lukemaan palstoja, joissa yli hysteeriset mamma-ihmiset pelkäsivät keskenmenoa oireiden puuttumisen vuoksi. Omat rintani näyttävät silmiini järkyttävän isoilta (koska silmäni ovat harjaantuneet vakio-koon tarkasteluun) mutta silti eilen rintani tuntuivat normaalimmilta, kuin mitä ne ovat viikkoihin tuntuneet.

Joten ei muuta kuin keskustelupalstoille ihmettelemään!

Onneksi suht tasaisin väliajoin kohtua repii, rykäsee ja jomottaa niin perusteellisesti, että kyllä silloin aina jaksaa uskoa että kaikki on tuolla ihan kunnossa. Siitähän kaikenmaailman repimiset lienevät merkkinä.

Sain tänään yhteydenoton eräältä suomen mittakaavassa ansioituneelta tuotantoyhtiöltä.

He haluavat tavata minut erään tv-projektin tiimoilta, jonka olisi tarkoitus nyt pilotoida ja sitten myöhemmin toteutuva viikko ohjelmana.

Tottakai menen tapaamiseen, vaikka tässä kohtaa en raskaudestani ole kenellekään kertonutkaan. Tuntuu että niin moni asia tapahtuu tämän vauvan kanssa päällekkäin.

Uusi, parempi työpaikka, isän hautajaiset, tv-ohjelma, keikat... Ja nyt ehkä vielä asumisjärjestelyjen uusinta?

Olen usein miettinyt viime aikoina järkisyytä, miksi haluan lapsen? Tai miksi ihminen yleensäkään haluaa lisääntyä?

Miksi minulle tulee lapsi? Miksi lapsia hankitaan? Miksi miksi miksi?

En ole kertaakaan vielä keksinyt mitään muuta selitystä koko asiaan, kuin tunteen.

Ehkä tavallaan haluan viimein irtautua itsestäni ja elää jotain suurempaa varten. Minä itsenäisenä aikuisena tarkoittaa kiireistä, tekemistä itselleen haalivaa, itsekästä ihmistä. Sellainen mä olen. Aina haalimassa projekteja, kun edellinen päättyy.

Väliaika täytetään sosiaalisilla tapahtumilla ja matkustelulla, koskaan emme pysähdy todenteolla vain olemaan. Elämä lapsettomana, aktiivisena pariskuntana on kuin höyryjunalla ajamista, pysähtymättä koskaan millekään pysäkille nauttimaan vaihtuvista maisemista.

Jaa mikä maistuu? No oman maan mansikat!

Raskauspahoinvoinnin selättäjä: kaurapuuro, maito ja tuoremansikat.

Kävimme eilen katsomassa tonttia bodom järven rannalta ja on pakko myöntää että sijainti olisi loistava lapsiperheelle. Myös sipoossa pyörähdimme viime viikolla erään asunnon näytössä, mutta Petsku ei talon + tontin hintapyynnistä lämmennyt, eikä (omasta mielestään) liian korkealle hinnoiteltuun kohteeseen halua näemmä myöskään tarjousta tehdä. En kyllä ymmärrä miksi ei, sillä sijainti, tontin koko sekä talon peruspuitteet olivat enemmän kuin kunnossa.

Varsinkin jos hinnasta pääsisi sopuun.

Onko oikea vaihtoehto kuitenkaan lähteä sivuun asumaan ensimmäisen lapsen kanssa? Lähteäkö vaiko jäädä?

Tiedän, että loppuraskaus tulee olemaan rankkaa, joten ihan viimeinen asia mitä silloin haluan tehdä, on muutto uuteen kohteeseen ja mahdollinen remontoiminen.

Olen ymmärtänyt, että sujuvan arjen takaamiseksi mulla ei ole mitään mahdollisuutta olla päivisin neljän eläimen ja vauvan kanssa meidän nykyisessä kerrostaloasunnossamme, joten tietty toivoisin, että Petsku nyt päätyisi jonkinlaiseen asumisratkaisuun.

Pian.

Sain muistutuksen puhelimeeni, että ensimmäinen neuvola on jo ylihuomenna.

Nopeasti tämä aika menee!

Meidänhän olisi jo mahdollista käydä yksityisellä varhaisultrassa, mutta en ole aikaa jostain syystä vieläkään varannut. Ehkä ajattelen hieman, että asiat ovat kunnossa jos ovat, eikä hösääminen tässä tilanteessa auta mitään.

Silti mieleni tekisi asia tarkistaa, mutta en usko että rakas insinööri-mieheni tässäkään asiassa on kanssani aivan samaa mieltä.. Joten minä vaikenen ja olen hieman tossun alla

Onhan toki niinkin, että oireet kielivät siitä, että kaikki on tällä hetkellä niin hyvin, kuin voi olla. Jos vastaisuudessa ilmenee ongelmia, niille ei tässä kohtaa juuri voikaan asialle tehdä mitään.

Odottaviin tunnelmiin jäämme !