Olen odottanut häntä kuin junaa joka on peruuttamattoman myöhässä, tai ei koskaan tulekaan asemalle, jolla uskollisesti istun kuin Hachiko.
Odotan rakkautta ja ihmeellistä tunnetta siitä, että pääsen nousemaan junaan, jonka matka saattaa olla pitkä ja puuduttava, mutta lopputulos kaikesta odotuksesta ja palelemisesta asemani pysähtyneen kellon alla on että löydän takaisin kotiin, takaisin tunteeseen.
Tunteeseen joka kieltää olemassa olollaan kuluneiden kahdenkymmenenyhden vuoden surun, yksinäisyyden, ja eksyneisyyden minuuden ja muiden ihmisten keskuudessa.
Tunteeseen jonka tiedän olevan olemassa, mutta jota en koskaan enää saavuta.
Nousisin junastani pääteasemalle, olisin laiturilla jolta ei enää koskaan ole mahdottoman pitkää matkaa luoksesi, mutta takaisin yksinäisyyteen, mahdottoman pitkä.
Puolitoista vuotta odottamista tuntui jälkeenpäin ajateltuna sekä turhalta että ikuisuuden kestäneeltä lopputulevaisuuden odotukselta.
Päämäärä häämötti jossan aivojeni takimmaisessa nurkassa, mutten koskaan saisi haluamaani, en ainakaan sinun kanssasi.
Sehän tässä eniten pelottikin.
Jos loppuelämä ei ollut sinun kanssasi, niin kenen sitten ?
Miksi oelt itsekin heikko ja annat periksi kun kuukausien tapaamattomuuden jälkeen haluan tavata, kummankin meistä tietäen että ilta johtaa luottamuksellisiin, musiikillisiin ja aivan eri sfääreihin johtaviin keskusteluihin, ja tunteisiin, joita ihminen tarvitsee elämäänsä pystyäkseen elämään täyden elämän.
Luottamukseen, nauruun, tietoisuuteen itsestään ja muista, onneen hetkestä, joita ei enää koskaan saa takaisin. Tämä on nyt tässä, eikä koskaan palaa, syövytän itse muistot verkkokalvolleni kaunistellen kokemaani, koska en uskalla unohtaa sinua ja tätä asuntoa. Meitä, tätä musiikkia ja tunnetta.
Olen enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.
Olen ehkä enemmän oma itseni kuin koskaan ennen.
Olen haavoittuva, olen huolissani.
Olen rakastunut ja rakastettu.
Olen rehellinen ja kuuliainen sinulle ja sanoillesi.
Olen tunteellinen.
Olen vastaanottava. Vastaanottava sinulle ja maailmallesi.
En aina täysin ymmärrä sinua, mutta useimmiten kyllä. Ja jos en, se ei haittaa.
Rakastan silti ja pystyn rakastamaan itseänikin.
En ole se nainen joka ei jaksa, se joka ei pysty.
Pystyn, koska minua ymmärretään ja kuunnellaan kerrankin.
Saatko saman tunteen jokaisessa ihmisessä esille läsnäolollasi?
Ehkä.
Voisin kuvitella että kyllä.
Poissaolosi tuntuu elämässäni samalta kuin istuisin päivittäin ruokapöytään jonka reunalla nököttää tyhjä tuoli, jonka tyhjyys johtuu läheisen kuolemasta, muistuttamassa elämässäni elävästä tyhjiöstä, jonka liekin en kai annakaan koskaan sammua täysin.
Siltä minusta tuntuu, kun aamun sarasteessa kömmin sänkyyni topissa ja villasukissani pohtien olenko tämä sama nainen edelleen kymmenenkin vuoden kuluttua.
En ole yksinäinen, olen vain yksin.
Enkä ole masentunut, olen onneton ja tyhjä.
Enkä ole jumissa elämässäni ja sinussa, minä ainoastaan odotan.
Mitä teen kun olet poissa lopullisesti ?
Jo pelkkä fysiikka puhuu puolestaan sinun kuolevan ennen minua, puhumattakaan huumeongelmastasi jonka pelkään omalta osaltaan vielä joskus ajavan sinut tapahtumiin taikka ratkaisuihin, joita en haluaisi edes kuvitella.
Joudun kysymään itseltäni päivittäin, miksi rakastaa ihmistä, jota välttämättä ei edes todellisuudessa tunne?
Tunne.
Niinpä niin.
Se taitaa ollakin vastaus kysymykseen.
Ei ole kyse siitä tunnenko sinut, kyse on tunteesta, johon minun on pakko kaiken muun pettäessä luottaa.
Luotan, että saat minut tuntemaan kylmiä väreitä seurassasi.
Luotan että olet oma itsesi ja pysäytät minut ennenkuin juoksen päin seinää, koska niin minä kiireessäni teenkin joskus, harkitsematta asioita.
Luotan että jonakin päivänä olet niin vanha ja väsynyt, että järkiinnyt ja uskallat antaa itsestäsikin palan minulle, ihmiselle jolle annoit varsinaisen kirouksen kaiken muun maailman paskan keskellä.
Riippuvaisuuden ja odotuksen.
Odotus on surullista katseltavaa.
Se on riuduttavaa, se on puuduttavaa.
Se on lohduttomampaa ja haalempaa kuin kipu, se on kuin pistos raajassa jota ei enää ole.
Odotus saa ihmisen katoamaan hetkiin, joita ei koskaan ollut, joita tuskin koskaan enää tulee, joita tuskin enää muistaa muulla kuin viimeisillä tunteen pisaroilla joita itsestään voi saada kaiken hämmentyneisyyden keskellä irti.
Kaiken lisäksi odotus on säälittävää ja häpeällistä.
Odotus on loputonta, ellet katkaise minulta tai tältä tunteelta kaulaa, jotta saatan jatkaa eteenpäin.
Häpeänkin keskeltä voi kuitenkin myös nähdä hyviä asioita odotuksesta, koska odotus ajaa ihmisen elämään yhdelle ainoalle asialle ennen kaikkea mutta, mikä saattaa jopa olla enemmän kuin monilla ihmisillä on koko elämänsä aikana.
Loppujen lopuksi, jos huominen olisikin viimeinen päiväni, etkä koskaan enää saisikaan yhteyttä puhelimeeni, koska se on suljettu merkkinä minuuden kuolemasta, etkä ikinä saisi tietää mihin katosin, miksen koskaan palannut, olisinko antanut nyt sinulle kaikkeni, kokien etten enää tarvitse tilaisuutta palata vierellesi kertomaan jotain?
Olisin.
Mutta palaan aina uudelleen pyytämään anteeksi virheitäni ja kuiskaamaan puoli salaa korvaasi sen ainoan asian jota todella tarkoitan:
"Rakastan sinua".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti