tiistai 10. heinäkuuta 2012

Rakkaus

Taipumattomana olin vähemmän rakastettu.
Näin ainakiin itse koin, vaikka tietenkään murrosikäisen oikuttelevat luonteenpiirteet eivät tee kenestäkään sen rakastetumpaa tai vähemmän rakastettavaa vanhempien mielestä, mutta itse syrjin tietynlaista läheisyyttä koko nuoruuteni.
En osannut olla ja elää liian emotionaalisten tunteenpurkauksien keskellä vaan halusin paeta.
Oman isän kyyneleet olivat minun herkkäkohtani, enkä kyennyt lohduttamaan surullista vaan ennemmin kehoitin lopettamaan parkumisen ja ryhdistäytymään. 
Mutta toisaalta, samaan suuntaan kehottavan kasvatuksen sain itse teini-ikäisenä koulukodissa.
Itku ja parku ei todellakaan kuulunut kovin usean koulukoti tytön reaktioihin kun oli kova paikka edessä.
Leukoja louskutettiin ja sen jälkeen vetäydyttiin omaan huoneeseen itkemään, piilon muilta.
En muista kovin usein olleeni tuohon aikaan itkevän tytön seurassa osastollamme. 
Mutta silloin kun itkettiin ja se jaettiin kanssa asujien kesken, silloin sitä huomasi miten samanlaisia suomen nuoriso"rikolliset" ja ongelmanuoret olivatkaan niin sanottujen normaalien nuorten kanssa.
Meitä erottava tekijä oli joko kokemuksen tuoma tieto siitä, että itkeminen ei auttanut, taikka kyynisyys siitä, mitä itku paljastaa meistä ihmisinä. koulukodin maailmassa ei ainakaan mitään imartelevaa.

Kerran muistan vollottaneeni oman solu-asuntoni vessanpöntön kannen päällä ja repineeni toisella kädellä kylpyhuoneen ovenkahvaa enemmän kiinni. 
Toisella puolella ovea kahvaa nyki omaopettajani Pekka, ikää noin viisikymmentä vuotta, joka tiesi miten olin pahoittanut jälleen kerran mieleni kun vanhemmistani kumpikaan ei päässyt neuvotteluuni osallisiksi. 
Itkin lohduttomasti ja vihaisena ja kiroilin etten varmana tule neuvotteluun ja ne sossun tädit saavat nyt keskenään puljata siellä minun tulevaisuuttani koskevia asioita, minä en aio tulla! 
Pekka pääsi puikahtamaan siihen vessanlattialle eteeni ja jutteli rauhoittelevasti, niinkuin nyt monen lapsen isä voi taidoillaan teini-ikäiselle tytölle puhua. 
Pekka heitti puujalka vitsiä ja käskytti että nyt mennään yhdessä sinne neuvotteluun ja "katsotaan sitten miten ensi neuvottelussa edetään", minä olen nyt Tia tässä ja sun neuvotteluissasi mukana.
Itku loppui, pesin naamani ja lähdin Pekan kanssa neuvotteluuni, joka sujuikin kaikinpuolin hyvin, huolimatta siitä että vahempani eivät tällä kertaa päässeet paikalle. 
Seuraavani päivä Pekka toki jaksoi yhdeksännen luokkamme tyttöluokan edessä vihjata, että niin sitä vaan oltiin eilenkin Tian kanssa pienessä vessakopissa pitkän tovin ja hän vieläpä neidin edessä vanhoilla polvillaan vaikka kuinka pitkään, se se vasta on rakkautta.
Tytöt eivät tietenkään tienneet mistä oli kyse, mutta kyllä itseäni jo vähän nauratti ja olo sisältäpäin oli lämmin. Siinä oli yksi terveimpiä suhteita joita minulla on ikinä elämässäni ollut. Oppilaan ja opettajan välistä kunnioitusta, rajoja, auktoriteetteja ja ehkä jopa ripaus rakkautta
Kun olen heikoimmillani, olen kaikkein vastaanottavaisin rakkaudelle ja sitä osoittaville eleille. 
Vahvana, varmana ja itsetietoisena olen huonoimmillani, koska pehmeä puoleni ei yksinkertaisesti taivu samalle taajuudelle selkeämmän olemukseni kanssa.
Mikä onkin toisinaan huono asia.
Mutta elämä (onneksi) opettaa.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen huomioinut ja huomannut rakkauden eri tapoja olla läsnä päivittäisessä elämässäni. 
Elän rakastavassa suhteessa jossa kumppanini on paras ystäväni. 
Noin 7% jonka olen elämästäni ( eli 22 vuodesta) viettänyt avopuolisoni Peterin kanssa on jokainen 547 päivää ollut enemmän tai vähemmän rakkaudentäyteisiä. Jopa silloinkin kun olen ollut huonoimmillani. 
Se on se parisuhteen hieno asia, kun itse ei aina jaksa rakastaa, on olemassa se toinen, joka jaksaa kumppaninkin puolesta.
Elämme eläinperheen arkea kolmen karvaisen olennon kanssa, jotka eivät osaa kuin elää laumassaan rakastaen. Lopusta huolehdimme me kumppaneina yhdessä. 
Ruoka, vesi, ulkoilu, rapsuttelut, pesut, siivoamiset ja  määräämiset ovat kaikki osana rakkautta nappisilmille, jotka eivät pyydä kuin rakkautta

T'ämä kaikki vie tietenkin ihmisen aikaa, joten olen enenevissä määrin ajautunut joistakin ystävistäni henkisesti yhä kauemmas näiden kuluneiden vuosien aikana.
Joidenkin kanssa välimatkojen vuoksi, toisten kanssa täysin päinvastaisten elämänrytmien takia.
Se mistä olen kuitenkin onnellinen, on että paras on säilynyt. 
Pisin ystävyyssuhteeni saavuttaa pikkuhiljaa kymmenen vuoden rajoja. 
Kun tajusin tuon vähän aikaa sitten, se kolahti. 
Kovaa.
Olimme nuoria naisia vielä hetki sitten, teimme typeryyksiä joita nuoret tekevät ollessaan impulsiivisia ja varomattomia. 
Tappelimme, vietimme pitkiä jaksoja keskenämme toistemme kanssa ja ilman toisiamme. Kokkailimme, katsoimme samoja sarjoja ja ohjelmia, joimme samoja juomia ja pidimme samanlaisista asioista sekä paikoista. 
Söimme kasviksia ja vaaleaa lihaa siksi että porukkaamme kuului tyttö joka ei syönyt punaista lihaa. 
Sinulla oli tapana tulla minua vastaan bussiasemalle kun tulin helsinkiin lomille koulukodistani. 
Lähestulkoon joka viikko. 
Sinä hait minut keskellä yötä keskustasta kun en itse tiennyt miten suunnistaa yöksi asunnollesi. 
Sinä pitelit tukkaani kun oksensin kiasmalla erittäin onnistuneen illan päätteeksi ja lainasit vaatteitasi kun vietin kolmatta peräkkäistä päivää soluasuntosi nurkissa.
Jaoimme samat lävistyskorut ja päivärytmit.

Nyt sinä tulet minun ja mieheni luokse, kun tarvitset hetken teetä ja sympatiaa.
Molemmilla meistä on sormukset nimettömissämme, vankka työ ja koulutustausta ja vino pino yhteisiä muistoja. 
Minä tulen joissakin asioissa nuorempana vielä kiven heiton verran jäljessäsi, koko ajan valvoen ja vahdaten, miten meistä tunnollisempi ja tarkempi, eli sinä, hoidat elämäsi asioita.
Siksi jaksankin kulkea Ikeassa perässäsi työnnellen kärryjä joissa nuorimmaisesi jokeltelee vimmatusti, kun sinä teet mitä täydellinen nainen tekee; rakentaa kotiaan ja elämäänsä aina vaan vankemmaksi ja kauniimmaksi. 
Toki ihmisen, jonka kanssa voi olla niinkin vapautuneesti juuri sitä mitä me molemmat olemme, tekee toisinaan mieli repiä toiselta hiukset irti. 
Riidoistakin on ehkä kuitenkin tullut reilumpia ja anteeksi pyytämisen kynnyksestä pienempi. 
Tuntuu kuitenkin, että juuri nyt, kaikesta ympärillä tapahtuvast huolimatta meillä molemmilla on elämässä asiat juuri niinkuin niiden kuuluukin olla.

Nautin suunnattomasti istuessani juuri miehesi ja sinun ostaman asunnon keittiössä, siemaillen kahviani ja tuntien kuinka sinä ohi kävellessäsi kosketat kevyesti olkapäätäni kämmenelläsi. 
Rakastan sinua mielettömällä voimalla ja tunnen ohimenevän kosketuksesi lämmön vielä monia kuukausia tästä eteenpäin, kunnes se, kuten kaikki muutkin pienet muistot, unohtuvat tai kätkeytyvät mielemme syöveriin odottamaan huonompia aikoja, jolloin todella taas tarvitsemme yhteisiä hyviä muistoja että jaksamme vielä kymmenen vuotta lisää tätä peräkkäin kulkemista,
Yhdessä.


                                           Rakkaudella, Tia






 

1 kommentti: