sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Vain elämää

2006,- eli esikois tatuointi 16 vuotiaana


Kansan sydämiin on kiemurellut tv-formaatti jonka ihanuutta ei voi ohjata, käsikirjoittaa taikka ennustaa.
Kuten useassa muussakin ohjelmassa ja realitys sarjassa, nykyään luotetaan vahvasti yksilö kilpailuihin, joissa karismaattisin, sinnikkäin, hauskin, viihdyttävin taikka aikakaudellemme erikoisin persoona pääsee loistamaan tavoilla, joita päivittäisessä elämässä ei havannoida jatkuvasti.
Olin positiivisesti siis yllättynyt, kun kerrankin kyse ei ollut kilpailemisesta, vaan ilmaisun ja olemisen taidon välittämisestä ruudun toiselle puolelle. 
Vain elämää-sarja alkoi kolme viikkoa sitten rytinällä kun iskelmätaivaiden tähti Jari Sillanpää otti vastaan kaiken, mitä hänen kappaleitaan referoivien huippu artistien oli mahdollista tarjota. 
Seurasin ihastuneena vierestä kuinka oman aikani ja lapsuuteni huiput pysyivät tyylillisesti itselleen uskollisina esittäen säveliä ja tekstejä niin rehellisesti, ettei monellekaan meistä jää sanottavaa kappaleen loppusävelien kohdalla. 
Hengästyttävää, kaunista, irstasta, revittelevää ja alkuperäistä muotoa repiväåä taiteellisuutta. 
Juuri sitä mitä kansa rakastaa ja odottaa Idolsilta, X-factorilta sekä Voice Of Finlandilta.
 Tosin tällä kertaa mokaamisen mahdollisuus minimoituu live tilanteen ammattimaisen mokaamisen marginaalille. 
Jos Kaija Koo lausuu yhden sanan väärään paikkaan, se todennäköisesti tapahtuu niin rautaisella kokemuksella taikka sympatiaa herättävällä tavalla, että kansa on valmis antamaan anteeksi kaiken. 
Ihanaa!
Ei nolaamisen, hylätyksi tulemisen, diskauksen (lue= dissauksen) eikä naurunalaisuuden aallolla ratsastamista, vaan rehellistä ja hyvää fiilistä.

2008, vakio karaokessa vetämässä Bon Jovia

Musiikki vetää puoleensa ihmisiä kuin hunaja nallea.
Siksipä ihmisenä olemisen onnea on harvinainen yhteisöllisyys, jonka lähettiläinä toimivat artistit. 
Suomessa ( ja etenkin aiheena olevan ohjelman formaatissa) artistit ovat vetäytyneet omaan taiteelliseen nurkkaukseensa ja esiitnyvät meille Usa,n tähtiin ja musamoguleihin verrattuna hyvin simppeleinä, vaatimattomina ja yksityisinä henkilöinä. 
Tottahan toki Jare Tiihosen (alias Cheek) lavahabitus ottaa mittaa vihaisesta teinipojasta, mutta hyväntuulisella ja tarttuvalla energiallaan ja levyillensä paiskatuilla slovareilla mies lunastaa itselleen myös sydämiä sulattavan romantikon leiman.
Mikä lie tässäkin asiassa totuus. varmaa on että ohjelman henkilöitä ja kappaleita on vaikea olla rakastamatta. 

Olen itse hyvin vahvasti cover ihminen.
Musiikin parissa touhunneena saan useista kappaleista cover versioita korvieni väliin. 
Jotkin näistä covereista mukailevat alkuperäistä muotoaan hyvinkin pitkälle, mutta esimerkiksi Pendulumin mukauttaminen herkäksi kitaracoveriksi on jo suhteellisen kaukana radioversiosta johon valtaväestö on tottunut.
Tällaisten covereiden tekeminen ilman todella hyvää muusikko kaveria taikka tuottajaa on melkoisen mahdoton tehtävä ihmiselle joka ei tee muuta kuin soittaa suutaan.
Omaksi onnekseni löysin tällaisen kumppanin itselleni ja siirryin rock-vivahteisesta "imagon buustaus" musiikista takaisin juurilleni, - toivottomiin rakkauslauluihin. 
Nyt ollaan uudelleen herätelty biisejä joissa country-pop-folk-loverock jytää "kuiskaus artistimaisella" otteella. Jokainen siis tehkööt sitä missä itse kuulostaa parhaalta ja mikä itseä aidosti liikuttaa. 
Ongelmaksi meinasi muodostua allekirjoittaneen kiinnostus lähes kaikkia olemassaolevia musiikkigenrejä kohtaan. Silloin on aika mennä itseensä ja selvittää mitkä ovat omat valmiudet studiossa ja laulamisessa. 
Kun on tarpeeksi monta kertaa putkeen riittämätön ja paska olo studiolta poistuessa, alkaa jokseenkin antamaan puhtaasti enemmän sitä mitä itsellä on oikeasti antaa, eikä yrittämään.
Loppujen lopuksihan laulaminen on puhumista musiikin tahdissa, mutta äänteet, hengitys ja soinnut pitää saada kohtaamaan instrumenteilla rakennettua upeutta vastaavaksi. 
Helppo homma?
No ei.

Ohjelma sai minut paneutumaan yhteen lempi "koti harrastukseeni" ja aloin mietiskelemään itsekseni, miten ja ennenkaikkea mitä kyseessä olevien artistien kappaleita coveroisin itse jos saisin mahdollisuuden?
Odotan innolla Cheekin päivää, koska uskon Katri Helenan, Nipa Neumanin ja Jari Sillanpään tuskailleen näiden samojen kysymyksien äärellä. 
Itse päätyisin Cheek-päivässä tähän hyvän fiiliksen kappaleeseen, joka olisi helppo rakentaa svengaavan letkeäksi.
Cheekiä coveroidessa kun tahtipuikkojen hidastaminen on uskoakseni oleellinen osa onnistumista.




Mieletön biisi, jota myönnän aika usein kuunnelleeni Hangon keksinä prätkän tarakalla matkalla .. No, Hankoa :D

Negativen ja Jonne Aaronin suhteen löytyisi itselleni ehdottomasti eniten kosketuspintaa, koska osaan ukon ensimmäisten levyjen kaikki kappaleet ulkoa vaikka takaperin.
Kiitos rokkari isälleni joka hurahti myös Negativeen Moment Of our Loven myötä joskus 2003-2004 välisenä aikana Negativeen ja viikonloput menivätkin silloin rock musiikkia paukutellessa isän autossa ja yksiön parvekkeella. 
Negativelta siis kaksi ylivoimaista vaihtoehtoa tässä. 


Taikka akustisena. . . 


Näiden jälkeen muuten pakko verestellä nuoruusvuosia ja sitä onnenpäivää kun Simerockissa vietetyn duunipäivän jälkeen sain Jonne Aaronin kanssa yhteiskuvan. Oi että tämä likka oli ihan myytyä tyttöä!
Ja kyllä, olen tietoinen että kuvan ja edeltävän tekstin myötä kuulostan rokkarin nälkäiseltä bändäriltä, mutta jotakinhan tytön on fanitettava! Joten mielummin hyvää kohdetta kuin huonoa!


2010


Että näin. 
Mitä kappaleita te vetäisitte ajan, bändin ja hyvän fiiliksen merkeissä uuteen muotoon?

Mulle kosahti just uusin Image syliin, joten siirrynkin nyt ahnain mielin lukemaan suomen ykköslehteä ja kärki kolumnisteja oman kirjoittamiseni sijaan. 
Tsau!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti