Mua riivasi kesän vaihtuessa syksyksi ainoastaan yksi ajatus enemmän kuin mikään muu.
Eipä siinäkään tarpeeksi, että otti nuppiin ja oikein kovaa se tosiasia, että pian olisi pimeää, kylmää, märkää ja ikävää taas lyhyen, mutta ennätys kuuman kesän jälkeen.
Tuntui että koko kesän painetut duunit oli vain pientä loma hommaa, ja oikea työnteko alkaisi taas kylmän saapuessa tuuliseen Helsinkiin.
Se mikä mua kuitenkin mietitytti ei ollut missää tekemisissä työn tai sään kanssa, vaan puhtaasti jälleen kerran ihmissuhteiden.
Itsetutkiskelun ja yhden erittäin humalaisen, tequilan jälkeisen baari yön jälkeen kun join aamukahvia herttoniemen rannalla, suuren kerrostalon kattohuoneiston parvekkeella ja tuijotin pää edelleen viinahuuruja täynnä upeaa ranta näkymää, tajusin, että mies joka istui työpapereidensa äärellä olohuoneessa ei koskaan tulisi näkemään asioita samalla tavalla kuin itse nyt näin.
Fakta oli, että olin itse tutkinut itseäni kuluneen vuoden ajan ja syyttänyt tekemistäni virheistä tuon miehen kanssa. Tajuamatta asioiden todellista laitaa, olisin mitä todennäköisimmin silti, kaikesta huolimatta jonain päivänä menettänyt hermoni, sanonut pahoja asioita, heitellyt tavaroita, kun olisin todella tajunnut että tästä vaiheesta meidän suhteemme tuskin etenisi koskaan.
Tarina oli kaikessa lyhykäisyydessään yksinkertainen, menestynyt, työn puuduttama mies, jolla oli karismaa, ajatuksia, sielua ja vaikenemis taitoa, mutta ei rakkautta. Ei ainakaan tytölle.
Nuori nainen, romantikko, mutta varsin kovapäinen. Itsepäinen, unelmoija, vaikea luonne, mutta täynnä rakkautta.
aika mahdoton yhtälö, sanoisin.
Esimerkki tapaus siitä, kuinka rakkaus ei aina riitä.
Jos tapahtumista olisi parhaina aikoina kuvattu elokuvaa, olisi helposti pystynyt näkemään paljon romanttisia kuvia, joissa molemmat kyseenalaistivat osaltaan suhteen kulkua, tyttö ehkä enemmänkin miehen rakkautta itseensä, mies tytön kuvitelmia suhteen laadusta ja tulevaisuudesta.
Kun sitten omalla painollaan ja omia aikojaan asiat räjähtivät kahdessa epäilevässä mielessä, ei mikään enää ollut korjattavissa.
Kumpikin vetäytyi omalle taholleen jatkamaan elämäänsä, ja minä . . .
No, jatkoin elämistä niinkuin sitä nyt voi jatkaa, tietäen että mikään ei pitkään aikaan olisi ennallaan.
Rakkautta kun ei voi määrätä, komentaa loppumaan, tai hankkia uutta kohdetta, joka enää koskaan merkitsisi yhtä paljon.
Eniten ehkä pelkäsin että löytäisin toki jonkun jonka kanssa mennä naimisiin ja aloittaa yhteisen elämän, mutta syvällä itsessäni ajattelin, että tulisin vain järjestämään itseni suhteeseen joka ei koskaan todella tarjoaisi mitään minulle, ja olisin niitä naisia jotka kymmenen avioliitto vuoden jälkeen jättäisivät miehensä ja katoaisivat, koska en pystyisi kertomaan suoraan, että en ikinä rakastaisi sitä nuoruuden rakkautta enempää ketään.
Jättäisin lapseni ja mieheni ja palaisin elämään omaa suruani läpi uudelleen ja uudelleen.
Tuhlaisin koko elämäni omaan murhenäytelmääni, enkä edes olisi pahoillani siitä.
Nyt kun poltin savukettani hänen parvekkeellansa monien kuukausien jälkeen, yritin olla mahdollisimman kyyninen ja nähdä asian niin loogiselta kannalta kuin mahdollista.
Olimme tässä taas, pitkästä aikaa. Nyt suhdettamme aletaan jo laskemaan vuosina, kuukaudet ovat menneet ohi ja menettäneet arvonsa ensimmäisen vuoden draaman jälkeen.
Olen nuori.
Sinä vanhenet.
Alat haluamaan ehkä vasta neljäkymmentä vuotiaana sitä mitä muut tahtovat jo kolmekymppisenä.
Missä minä olen silloin?
Missä olen vuoden päästä?
Tässä, taas, juomassa aamukahviani jonka olet kautta tuntemisemme tehnyt valmiiksi minulle, koska sinä olet aamu ihminen, minua saa ravistella aamuisin sängystä tunti toisensa jälkeen ylös.
Kulunut yö meni keskustellessa meistä, työstä, yrittämisestä, rakastellessa.
Kaikki tunneskaalat oli käyty läpi, kiihko, jälleen-näkemisen ilo, väittelyn tuoma adrenaliini, pettymys, häpeä, suru ja tuska.
Itkin rintakehälläsi ja kerroin olevani pitkästä aikaa kotona.
Ja itkin.
Itkin niin hiljaa, mutta niin lujaa, että rintakehäsi kastui kyyneleistäni.
Olit hiljaa, ja suutelit minua vasta kun olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Jälkeenpäin tunsin itseni tyhmäksi.
Miksi olin kuukausien aikana, joina olimme olleet erossa, edes ajatellut olevani todella ihastunut keneenkään muuhun, kuin sinuun? Järjetöntä.
Mikään muu ei merkinnyt tämän rinnalla mitään.
Olin erilainen sinun kanssasi, kuin kenenkään muun.
Vain koska uskalsin olla.
Mutta en pystyisi muuttamaan sinua, enkä kai haluakaan.
Ihmeellistä kyllä, kyse ei ole sellaisesta rakkaudesta jossa joka päivä heräisimme saman katon alla ja tekisimme asioitamme täydessä harmoniassa.
Luulen että tappaisimme toisemme.
Mutta silti, ilman sinua olen puolitiessä helvettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti