Aikamoinen tammikuu, joka on kulunutkin aivan liian nopeasti! Kello tikittelee aamu seitsemää, rantauduin kotiin Virgin Oil-ravintolasta tuossa kahden jälkeen oltuani viisi puuduttavaa tuntia DocPoint-juhlissa tarjoilijana.
Uskon vakaasti että tarjoilu ruoan sekä juomien puolelta on ollut enemmän kuin tyydyttävää asiakkaiden näkökulmasta katsottuna, mutta työntekijänä voin sanoa että musiikki, asiakaskunta sekä tunnelma olivat ihan absurdeja!
Paikalla on varmaankin ollut monia dokumentti-elokuvien myötätekijöitä ja -eläjiä, mutta mistäpä minä siitä tietäisin. Joukossa oli muutama etäisesti tuttu naama, muissa määrin en joukkoa tuntenut ollenkaan.
Pitää olla tyytyväinen että on töitä ja keikka oli varsin antoisa kokemuksena, mutta lyön melkein vetoa että tunnelma olisi IT-insinöörienkin juhlissa kovempaa tasoa!
Ovatko dokumenttialan ihmiset kyseisen elokuvateollisuuden kategoriassa siksi että dokumenttien maailma on varsin syväluotaava ja rautalangasta väännettyä puuroa kuin vain mikään "taiteen"laji voi olla? Siltä tuntui, kun vastaukset näiltä alkoholin turruttamilta toisinajattelijoilta saapui tietoisuuteeni noin 3,5 sekunnin viiveellä KOKO ILLAN. Eivätkö spontaanit tosielämän heitot suodatu näiden tietokirjamonstereiden korvien läpi ollenkaan?
Olen tullut herjatuksi pintaliitäjän elämänroolistani useissa keskusteluissa, mutta tällaiset kokemukset vakuuttavat minut varmemmin ja varmemmin siitä, että en haluaisi tai edes pystyisi olemaan tätä ekologisempi, inhimillisempi enkä vihreämpi tyyppi, kuin mitä olen.
Joten hipit kuuseen ja hollywood tilalle!
Kun palataan taas aiheeseen "minä, minä minä ja minä", joudun nyt kerrankin nostamaan aika ironisen aiheen ilmoille. Kun jälleen palaillaan viime aikojen tapahtumiin, olen saanut sekä hyvässä että huonossa kuulla olevani varsinainen bitch. Hyvässä sen kuulee siinä, että monet ovat rinnakkaistaneet bitchmäisyyteni tyyliin, asenteeseen ja tapaani puhua muille (vähemmän toivotuille) ihmisille luonteelleni uskollisesti. Pahassa samaa loanheittoa kuulee ihmisiltä, jotka eivät todellakaan tunne minua ihmisenä, tai ole edes vaivautuneet yrittämään.
Jos joskus olettekin ja nillitätte siellä verkostossa pettymyksen syvällä rintaäänellä koska olette tulleet torjutuiksi ihmisinä tai tuttavallisina esittäytyjinä; en ole pahoillani. Joidenkin ihmisten tuntuu olevan hyvin vaikea käsittää että, maailmassa on olemassa ihmisiä jotka tietävät hyvin nopeasti minkälaisia ihmisiä haluavat lähelleen, eikä sitä rajaa häivytä mitkään loogiset yhteneväisyydet taikka erottavat tekijät.
Vieläkin vaikeampaa joillekin tuntuu olevan ymmärtää, että meitä on olemassa, jotka emme yksinkertaisesti koe jatkuvaa tarvetta olla tekemisissä kenenkään muun kuin itsemme kanssa.
Osaamme kuunnella itse itseämme, pärjäämme oman päämme kanssa ja ratkomme ongelmamme itsenäisesti ilman muiden ihmisten näkemyksiä ja ohjeita. Usein seurassakaan emme paljasta juuri mitään todellista elämästämme, emmekä jaksa sisällyttää elämäämme juoksentelemalla muiden ihmisten rytmissä.
Kaikkein tärkein suhde tässä elämässä kun meillä kehittyy itseemme, niin tässä neuvo; opetellaan elämään itsemme kanssa, niin emme tarvitse "elämänkumppania". Liian usein kun elämänkumppanin merkitys on täysin sumentunut ja suhde omaan mieheen naisilla on: alituinen palvelija, patologinen kehuja ja oman itsetunnon kehittäjä tai taksikuski.
Miehille tällainen pönkitys ei ole missään määrin tarpeellista (poikkeukset toki huomioonottaen), eivätkä he siksi katsele teitä möliseviä, hysteerisiä ja pakokauhusta hyperventiloivia naisia, kun kaipaatte jatkuvaa kädestä saattajaa joka asiaan. Sellaiseen tehtävään voi hankkia kultaisennoutajan, ei siihen miestä tarvita.
Ollaan yksilöitä. Ei aina "me". On olemassa sinä ja on olemassa minä. Minä olen minä, minä pidän näistä asioista, sinä et. Minä otan aikaa itselleni, en meille, vain jotta olisin parempi ihminen meitä varten. Elämällä näin, elän itselleni ja voin luoda kokonaisen suhteen itseeni kaikkine vikoineni ja vippaskonsteineni. Voin olla millainen vain tai kuinka kieroutunut tahansa, mutta olenpahan rehellinen. Ja sellaisia ihmisiä minä haluan lähelleni.
Jotta siellä ruudun takana taas kaikki kärppäni kyyläävät mammuttiämmät eivät vetäisi aivan törkeitä herneitä nokkaansa, niin sanottakoon vielä, että kaikki meistä tarvitsevat joskus vierelläkulkijaa elämässä. Joskus se kulkija pitää kädestämme koko matkan kotiin asti, joskus näyttää tietä edellämme ettemme eksyisi. Joskus seuraa perässä, että pääsemme turvallisesti perille. Joskus. Ei aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti