Tämän päiväinen kirjoitus mun oli tarkoituksena pyhittää ihan mielettömälle Voice of Finland kilpailijalle, Isabella Hammarstenille, joka teki ensi-esityksellään muhun mielettömän, lähtemättömän vaikutuksen.
Mimmillä on kirjaimellisesti munaa, sävelkorvaa, lantiota ja soivan mallinen runko! What more do you want from a Star?
Mutta. Kuten moni nyt tietää, ajankohtainen tragedia on ottanut kahvipöydissä paikkaansa, joten siirrän Isabellan hypettämisen lähitulevaisuuteen ja otan tänään harvinaisen hellällä kädellä aikani ihailluimman naislaulajan muistamisen aiheekseni. . .
Jokainen on varmasti noussut alkavaan aamuun jokseenkin samanlaisilla fiiliksillä kuin minä.
Fleece pöksyt jalkaan, kone päälle, tilanne kartoitus auringottomasta sunnuntaista.
Eikä ihme.
Lehdet kun kertovat omaa surullista tarinaansa.
Whitney oli aivan mieletön, valovoimainen artisti, joka parhaimpina vuosinaan korosti kauniilla tavalla itselleen tärkeitä arvoja miljoonien tietoisuuteen.
Kauniissa duetossaan Mariah Careyn kanssa laulettiin hyvinkin suorasti uskon ja uskonnon vapauden sekä pelastuksen puolesta.
Jos uskonnollisuus ei joka naiseen upponnut, voidaan palata mille tahansa Whitneyn kultavuosista ja tarkastella upeita rakkaudesta kertovia balladeja.
Ei ole kovin montaa joka ei tuntisi sykähdyttävää "I Will allways love you" kappaletta tai pakostain listaisi tätä elämänsä jonkin ajanjakson vaikuttavimpiin kappaleisiin.
Whitneys liian aikainen kuolema on itselle jokseenkin sykähdyttävä, koska myönnän kuuluvani niihin ihmisiin joilla jostain syystä ei ole kovin vahvoja lapsuuden muistoja. Ei paikkoja, ei aikoja, eikä asioita.
Lähinnä tunnetiloja ja kuvia asioista, joiden todenperäisyydestä ei aina ole täyttä varmuutta.
Whitney täyttää kuitenkin monet lapsuuteni aukot.
Vuonna 2000 pikku Tia oli ajamassa äitinsä kanssa Tampereelta kamalan,-takaperälä kylän, Kuhmalahden suuntaan. Matkaa oli taitettavana muistaakseni sellaisen kevyet 50 kilometriä.
Viikonloppuisin käytiin usein markkinoilla töissä äidin kanssa ja matkojen ajan vanhassa rottelo autossa soivat iskelmät Dimitristä myös Kemopetroliin ja Shakiraan näiden ollessa yksiä ensimmäisiä levyjä joita Tia sai lahjaksi.
Kuten oli käynyt Toni Braxtonin "Unbreak my Heart",in kanssa, autossa se Whitneynkin ääni tallentui kovalevylleni ensimmäisen kerran.
Äiti katseli tietä ja ajoi hiljalleen, samalla hyräillen hiljakseen Whitneytä.
Yhtään kehumatta voin mainita että äitini on ollut aina erinomainen laulaja, niin karaoken sm-tasolla kuin muutenkin. Jokainen lapsi toki rakastaa oman äitinsä lauluääntä, mutta minä erityisen paljon. Äiti oli paras, puhdas äänisin, kevein ja samalla voimakkain laulaja jota tunsin.
Lapsesta asti olen liikuttunut musiikista samalla tavalla. Pala tulee kurkkuun, en saa henkeä, vatsalaukku tuntuu painuvan keuhkojen kanssa pienen pieniksi palleroiksi jonnekin rintakehän alle ja itkuinen olo ottaa vallan. Puhuakseni täytyy kurkkua kakistella ja miettiä muuta kuin kappaleesta välittynyttä tunnelatausta.
Niin kävi nytkin, joten kakistelin aikani.
"Miten kukaan voi oikeasti laulaa noin kovaa?"
"Se on korkealta laulamista ja sävellajin vaihtelua. Ei kovaa laulamista. Mutta kun et ikinä ala polttamaan tupakkaa, niin sillä tuohon pystyy."
Kurtistelin kulmiani, mutta hyväksyin vastauksen enempiä kyselemättä ja jatkoin Whitneyn kuuntelua katse tiessä kiinni.
Eipä tainnut mennä montaakaan kuukautta kun olin rock henkisen, cowboy saappaisen isäni kanssa kotona kuuntelemassa taas ihan liian kovaa, ihan liian montaa Lp-levyä.
Jeff Healey, Yö, Saxton, QueensRyche ja Gary Moore tekivät vaikutuksen ja levyt vaihtuivat tiuhaan. Yhteisenä suosikkina isällä ja esikoisella taisi tuohon aikaan jo olla Negative bändi ja glamrock tunnelmat. Jos nyt ei ollutkaan tuolloin, niin hyvin pian olisi.
Cd-levyjen arkistoista löytyi hempeilevimpiäkin rakkauslauluja eri vuosikymmeniltä.
Sieltä se Whitneynkin kappale taas löytyi ja Tommi Läntisen Atomitie vaihtui pikapikaa kirkasäänisen naisen äänileikittelyiksi.
Kuten aina, isällä oli jokaiseen kappaleeseen mielipide.
Tähän ehkä pikkutytön makuun hieman hämmentävä, mutta jälleen täysin hyväksyttävä.
"No niin, tällaista musiikkia nyt. Tää on hyvä, tässä kuulee, kuinka ääni lähtee perseestä asti!"
Sanonta jäi kytemään ja perse sekä ääni yhdistyvät edelleen Tian päässä ja sanoissa kun puhutaan voimakasäänisistä laulajista.
Vuonna 2003 tuli vaihe jossa edellisten vuosien menohaluista ja paheista saikin maksaa astetta kovempaa hintaa.
Kirkkaan punaisessa tukassa, minihameessa ja sinisessä neuleessa koulukodin aulaan talutettava tyttö tuli lusimaan tempuistaan, lintsauksistaan ja raportoimattomista öistään kirjaimellisesti paikkaan, joka sijaitsi keskellä ei mitään.
Kuten koskaan ennenkään, sosiaalisuus ei toiminut uudessa suljetussa ympäristössä etunani.
Päinvastoin.
Koen olleeni hyvin valikoiva ihmisten suhteen. Aina.
Teinityttöjen kikattavat, mollaavat, typeryyksiä sekä tyhjyyksiä pauhaavat pikku porukat eivät olleet mun juttuni. Kammosin pareittain kulkevia nuoria naisia, enkä todellakaan halunnut ketään roikkumaan käsipuoleeni ja leikkimään parasta ystävää päivästä toiseen.
Arvostin yksityisyyttä ja yksilöllisyyttä, joten pojat olivat ilmeisempiä ystäviä itselleni.
Siihen oli tulossa pienoinen muutos. Koulukodissa on 24 nuorta, neljä osastoa, kaksi niistä tyttö osastoja, noin 16 nuorta naista, suljetuissa tiloissa, keskenään.
Ahdistuin jo pelkästä ajatuksesta ja päätin potkia jokaista henkisesti perseelle joka tulisi ollenkaan jauhamaan purkkaansa pärstäni eteen.
Ikävä nousi lastenkotiani kohtaan jossa tytö ja pojat olivat sekaisin kaikki päivien hetket.
Täysin ongelmitta.
Kannoin ohjaajien kanssa vähät tavarani osaston perällä sijaitsevan pleksilasi ovisen huoneen edustalle.
Huone käsitti omaa tilaa noin 5 neliötä ja oman yksityisen vessan.
Kyseessä oli leikkimielisesti kutsuttu "sviitti, eli huone johon nuori laitettiin sopeutumisvaiheen ajaksi asumaan, niin että nuorella olisi jatkuvasti omat sääntönsä, aikataulunsa ja nuorta voitaisi tarkkailla milloin vain.
Nöyryyttävää kyllä, niin myös nuoren wc-tä.
Ilta yhdeksän nukkumaan menot alkoivat ottamaan samaan aikaan sekä todella hermon päälle, että tuntumaan ilta illalta helpommilta hyväksyä.
Muut nuoret saivat jäädä vielä hetkeksi oleskelemaan, minä kuukauden tarkkailun aikana tottelin eri sääntöjä.
Valot sammuivat automaattisesti, mutta onnekseni pistorasiasta sai virtaa, joten Whitneyn " I have nothing" soi taukoamattomalla repeatilla väliaikaisen huoneeni kolkoilla seinillä.
Lähes kuukausi takana tuntemattomia ihmisiä, uusia sääntöjä, äkkipikaisia ohjaajia, eristystä ystävistä ja perheestä. Olin kahden vaiheilla.
Joko homma lähtisi rullaamaan ihan hyvin omalla painollaan kun minut kuun vaihteessa siirrettäisi uudelle, helpommalle tyttöjen osastolle tai ostaisin tilaisuuden tullen yksisuuntaisen lipun tästä helvetistä ja painuisin takaisin Mustiolle ja Bäljarsiin kavereiden nurkkiin.
Ja Whitney se vain jatkui taustalla repeatilla. . .
I Absolutely love You Whitney <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti