maanantai 19. toukokuuta 2014

Ainoastaan täydellisyys on epänormaalia

Petri Mast Photography



Jo ennen Viidakon Tähtösiä ja varsinkin sen aikana realityhenkilö saa niskaansa roppakaupalla arvostelua. Joskus hyvää, joskus pahaa, toisinaan vain neutraalia. Palaute saattaa(useinkin) olla hyvin spekuloivaa ja rinnastettu aivan erikosiiin käsityksiin minusta jonkin minuutin tai kahden minuutin kohtauksen perusteella, mikä osaltaan vie palautteelta omissa silmissäni pohjan. "Olet tällainen ja tuollainen koska, xxxx". Useimmiten nämä väittämät menevät pahasti metsään ja näin ollen palautekin menettää minun silmissäni arvon. Tuntematonta kun on hyvin hankala analysoida, ainakaan syväluotaavasti. Mutta minäpä kerron nyt rehellisesti, mikä/mitä minä oikeasti olen. 

Ensinnäkin olen ihminen. Samanlainen rajoittunut ja epätäydellinen ihminen kuin kaikki muutkin. En kuitenkaan keskity nyt puhumaan luonteestani, sillä uskon että tämä aukeaa vain niille ihmisille, jotka todella tuntevat minut. Selittäminen ei avaa minusta kenellekään lisäovia, sillä itse uskon vaikutelman voimaan. Jos joku pitää minua saamansa vaikutelman perusteella kahdella jalalla kävelevänä kokovartalo *PIIP*, niin olkaa hyvä vain. Olen ihminen jolla on ihmisen ongelmat. Pottumaisimpana niistä ehkä polvilumpion luksaatio, eli sijoiltaan meno mutta kosmeettisena haittana (noh, koko naamahan tässä on yhtä kosmeettista haittaa) kerrottakoot, että olen Tia Kiuru 24v ja olen psoriaatikko. 



Näin viikko sitten innoittavan videon pigmenttihäiriöisestä naisesta, joka joutui meikkaamaan itsensä aina, kun halusi olla "yksivärinen". No, itselläni ei ole pigmenttiongelmia, mutta tämäkin iho vaatii päivittäin työtä, ettei sitä kutita, kirvele ja kiristä. Tämä blogi tulee käsittelemään tätä aihetta ja tulen kertomaan miltä tuntuu kun täytyy peitellä itseään tunteakseen olonsa "normaaliksi". 

Siksi, etten halua teidän muiden saman asian kanssa kamppailevien tuntevan, että olisitte epänormaaleja.  Ainoastaan täydellisyys on epänormaalia. 

Kun 14-vuotiaana kasvoni muuttuivat radikaalisti ja ihoni kutisi, hilseili sekä halkeili, tuntui koko psoriasis maailman kaatavalta jutulta. Itsetuntoni koki kamalan kolauksen ja kroppani muuttui laikukkaaksi, kipeäksi sekä vieraaksi. Ihan niinkuin teini-ikäinen tyttö ei muutenkin tuntisi oloaan uudessa murrosiän myllerryksessä vellovassa kropassaan vieraaksi, niin sen lisäksi tunsin olevani oman kehoni vanki. Olo oli kuin kirahvilla, jolta ehkä näytinkin toppiin ja shortseihin pukeutuneena. Vuosien aikana olen saanut kuulla sairaudestani monenlaista. Yleisin reaktio lienee ollut ihmisten hämmentynyt ilme ja kiljahdus " Tarttuuko toi?!". Vastaus on, että ei, ei tämä tartu.

Muistan eräänkin kerran koulukoti ajoiltani ruokapöydässä istuessani erään tytön kavahtaneen kyynärpäitäni (jotka myös ovat kovan psorin peitossa) ja huudahtaneen "Voisiko noi peittää ruokailun ajaksi, hyi!". Tavallaan ymmärsin tytön ällötyksen, sillä vihasin itsekin itseäni, mutta itkua oli silti vaikea pidätellä, -nytkö minun pitää peittääkin itseni, jotta muut ihmiset säästyvät ulkomuodoltani? 

Noista ajoista on kasvettu paljon ja asiaa olen käsitelty lukemattomia kertoja oman pääni sisällä. Erityisesti hyväksymisprosessia on avittanut rakas aviomieheni, joka jo suhteemme alussa otti asian kevyesti. Petsku rasvaili kutisevaa ja kirvelevää selkääni, toi kortisonia kaupasta ja rakasti minua rupisena ja hilseilevänä psoriaatikkonakin, koskaan asiasta ilkeilemättä. Ikinä kauhistumatta tai koskaan kavahtuen. 

Uskon että rakkaus on ainoa asia mikä voi parantaa huonoa sekä runneltua itsetuntoa, mutta tällä tarkoitan rakkautta itseä kohtaan. Minussa on monia ulkonäöllisiä vikoja, mutta psoriasis ei kuulu niihin. Psoriasis ei määritä minua, psoriasis ei rajoita minua. Psoriasis ei saa rajoittaa nuorten tutustumista uuteen, aikuisempaan vartaloonsa. Eikä psoriasis ole häpeä. Mikään erilaisuus EI ole häpeä. Mikään ulkonäöllinen erilaisuus ei ole häpeämisen arvoista.

 "APUA, KARSEAN NÄKÖISTÄ, PSORIAATIKKO, JUOSKAA KARKUUN!" 

Tässä siis juuri se reaktio jota nuoret psoriaatikot (eivät varmaan vanhatkaan) toivoisi osakseen saavansa. 

Ihosairaus, akne, luomet, raudat jne eivät ole mikään APUA-asia eikä niiden hieman hurjasta olomuodostaan huolimatta tulisi herättää kenessäkään otsikoinnin mukaisia tuntemuksia. Ideana tässä "kaapista tulemisessa" on juurikin, että kaikki uskaltaisivat olla juuri sellaisia kuin ovat, rehellisesti, avoimesti ja ajattelematta, etteikö meitä muitakin "APUA" -tyyppejä olisi olemassa. 

Nykyinen viihdekulttuuri on niin umpikieroa, sokerikuorrutettua ja kauneuskeskeistä, että siitä usein puuttuu ajatus. Halutaan vain esittää asiat täydellisinä ja ihanan puhtoisina vaikka mikään maailmassa ei ole täydellistä. 

En ainakaan, enkä varsinkaan minä. Olinpa Viidakon Tähtönen taikka en.


34 kommenttia:

  1. Kiitos kiitos ja kiitos ihana tia! Ymmärrän täysin sillä kärsin itse luomista. Ylä-asteeseen saakka ne ei mitenkään vaikuttanut muhun, mutta sen jälkeinen muutto toiseen kaupunkiin toi kamalat paineet. Muistan kuinka ajattelin "miksi kaikilla muilla niin tasainen ja nätti iho, miksi juuri minulla kasvoissa näkyviä luomia?" Sain ystäviä ja huomasin ajan myötä ettei ne juurikaan kenenkään mielipiteeseen musta ihmisenä vaikuttanut. Tottakai joskus ujostuttaa kun tapaa uusia tai menee treffeille. Mutta nykyään ajattelen että jos joku ei voi katsella mua mun luomien takia ja mikäli ne menee kaiken muun edelle, niin henkilö voi poistuu mun elämästä :) joten suuri kiitos, rohkaistun vielä enemmän! Ihanaa jatkoa kaunis ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luomet ovat mun mielestäni todella kauniita.. Katso vaikka Viidakon tähtösissä olevaa Lauraa, jolla poskissa aika reippaasti luomia.. Mun mielestäni ne ovat mielettömän kauniita ja persoonallisia ! :) Älä turhaan noin suloisen asian takia häpeä, vaikka luomia olisi todella reippaastikin ! :) <3

      Poista
  2. Ihana kirjoitus!! Tuli hymy naamalle kun täällä samalla rasvailen itseäni kortisonilla :D Ootkos kokeillu suolahuone hoitoja? Itse ajattelin testailla! Jotenkin vaan hirvittää ajatus "suolaa haavoihin" :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suolahunehoitoja en ole kokeillut, mutta mainitsin jo aiemmassa kommentissa että suosittelen vilpittömästi www.heavenlynails.fi kauneuskeskuksesta saatavaa Meine Base suolaa, jota kotona voi saunan/suihkun yhteydessä hieroa kroppaan. Sen jälkeen kortisonia ja oma ihoni on kahdessa päivässä jo hieman parempi. Saattaa kyllä kirveltää jos todella kipuinen psori, joten en voi mennä sanomaanettä olisi täysin kivutonta. . Valohoidot toimivat itselläni parhaiten, joten niitä kannattaa kokeilla ! :) Ja kiitos <3

      Poista
  3. Haluaisin kysyä että millä "piilotat" esim. toppi päällä ollessasi käsivartesi, vai oletko vaan välittämättä? T. toinen 14-vuotiaana psoriaatikoksi ryhtynyt :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piilottamista en juuri harrasta, mutta esimerkiksi decoltee alueen siistiäkseni käytän Meina Base nimistä suolaa jota voi ostaa www.heavenlynails.fi kauneushoitolasta. Pesen psori kohdat aineella (poistaa hyvin kovettumat) rasvaan ja punoituksen häivytän maybelinen (paras) valokynällä. Kuulostaa ehkä pöntöltä, mutta sillä peitän kaulan ja rinnuksen virheet jos tiedän meneväni paikkaan jossa minua saatetaan kuvata :)

      Poista
  4. kiitos tästä :) 13-vuotiaana sairastuin psoriasikseen. tätä nykyä ikää löytyy 22v. en edes muista, millaista se oli, kun iho oli tavallinen ja terve. aina on saanut piilotella ja kyllähän se jäljet itseluottamukseen jättää. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole mitään syytä hävetä, olet aivan varmasti kaunis juuri sen ihon kanssa, joka sinulla on <3

      Poista
  5. Todella hyvä ja voimakas kirjoitus! :) Kunpa olisin itsekin teini-ikäisenä, pahasta aknesta kärsivänä voinut lukea tällaisen. Mun mielestäni on hienoa, että kevyemmän sisällön lisäksi otat kantaa tällaiseen asiaan ja käytät julkisuuttasi hyvän asian edistämiseen.

    VastaaPoista
  6. Terve Tia,
    Mä olen jo 44v ukkeli, mut kokenu samaa... Nyt vasta alkanu käyttää "mönjää" nimeltä Diprosalic ja loppui kutina ja pahempi punoitus (eli mulla se toimii). Se kutina on pahinta kun tulee raapineeks sitte ihon ihan rikki. Kortisoni muuten pitemmän päälle herkistää ihoa (ainakin mulla) ja tätä nykyistäkin nestettä sais käyttää n.viikko kerrallaan ja sit pientä paussia... Kökkö juttu että mun piti vaan leikata hiukset pois jotta saan valoa päähän :/ ...mut - ´"elämä on" :)
    PS: samaa kuten Anonyymi klo 18:11

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ! Onkos valohoidot tepsineet? Itselleni ne kyllä toimivat hyvin, mutta onhan se melkoinen ruljanssi.. Itse lopetin ehkä.. viidennellä hoitokerralla? Mutta silloin ihottumani oli jo paljon paljon parempi kuin ennen hoitoja!

      Poista
  7. Kiitos tästä kirjoituksesta! Minulta pääsi itku tätä lukiessa. :D

    Olen nyt saman ikäinen kuin sinä, ja sairastuin 15-vuotiaana yhtäkkiä vaikeaan atopiaan. Itse olen sinällään ollut onnekas, etten ole saanut kuulla noin ilkeitä kommentteja kuin sinä. Itseäni ovat hyväntahtoiset, säälivät kommentitkin harmittaneet - yleensä uudet tuttavuudet tapaavat ottaa ihottumani puheeksi ja voivotella sitä. Vaikka kommentit ovat ystävällissävyisiä, ne harmittavat, sillä tuntuu, että kukaan ei näe minussa muuta kuin ihottuman, vaikka olisin nähnyt vaivaa ulkonäköni eteen. Joskus en ole tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun joku kaveri on kysynyt, että "eikö sun kannattaisi laittaa jotain rasvaa?". Näkisivätpä minkälaista rasvasirkuksessa olen viimeiset kymmenen vuotta ollut. :D

    Tuntuu helpottavalta kuulla, että olet hyväksynyt sairautesi, ja tämä kirjoitus inspiroi itseäni. Ehkä minäkin pystyn siihen vielä. Jotenkin hävettää, kun tuntuu, että tällaisten ulkonäkökriiseilyiden olisi pitänyt jäädä teini-ikään, eikä tässä iässä enää pitäisi olla näin turhamainen. Minullakin on ollut mieheni tukenani, joka on jaksanut kuunnella ja jakaa murheeni tämänkin asian suhteen. Välillä kuitenkin tuntuu tosi pahalta, kun mieheni voivottelee hilseen määrää sängyssä tai sitä, kun minulla kestää aamu- ja iltatoimet niin kauan rasvausrumban takia. Ei hän varmaan tarkoita silti pahaa, enkö usko, että ihminen, joka ei ole vastaavaa kokenut, voi täysin ymmärtää, kuinka arka ja kipeä aihe voi olla.

    Suuret kiitokset vielä, kun jaoit kokemuksesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että.. <3 Ihana olet kun jaksat kommentoida ja kertoa oman tarinasi. . Toit esiin iho-ongelmista aivan uudenlaisen puolen, kun mainitsit tuon, että tuntuu ettei kukaan näe panosta itsessäsi iho-oireittesi "alta" .. Ehkä oivaltavin juttu mitä olen pitkään aikaan kuullut! Olet NIIN oikeassa! En usko että ulkonäkö kriisit loppuvat koskaan.. mulla niitä on aamuin illoin, silloin tällöin ja välillä myös tuolloin.. Tuttu juttu itsellekin tuo, että peti on kuin leivänmurusia täynnä ja niitä saa taputella kaksin käsin lattialle. Itse otan asian aina aivan huumoriksi ja saatan rapsutella hiusrajaani (josta tipahtelee tasaisen tappavasti ihoa alas) ja alan hoilaamaan "Jingle Bells",-iä. Tottahan se on, meitsillä on hiusrajaa rapsuttamalla aina lumisade saatavilla! :D Ei näistä selviä kulta murunen kuin huumorilla! <3

      Poista
  8. Jotenkin ihana ja rohkaiseva postaus. Itse en kärsi mistää ihosairaudesta,mutta jotenkin haluaa vain peittää kasvojaan. No mutta onneksi luin tämän, sillä enää en peitä naamaani, kiitos sinun!
    Todella rohkeaa laittaa blogiin kuva ilman meikkiä, sitä ei joka päivä näe!:)
    Olen seurannut sinua viidakon tähtösissä ja oot mun lemppari, sillä asenteesi on ihana!<3 Hyvää tulevaa kesää sinulle ja toivottavasti joskus näkisin sinut, sillä olet idolini!:) t.14v fanityttösi<3
    Ps.ootko instagramissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun ihana kommentti, kiitos ! Miksi haluat peittää kasvosi??! :O Älä ihmeessä sellaista tee ! Naama esiin ja aurinkoa ottamaan (kun nyt kelit paranisi ensin) <3 Olen instagramissa nimellä tiakiuru :) <3

      Poista
  9. En ole koskaan sun blogiasi lukenut mutta nyt kun tänne eksyin ni saimpas susta todella positiivisen kuvan ! :) varsinkin tämä postaus on tosi rohkaiseva, ja aloin miettimään asioita vähän uudestaan. Itsellä on naaman alueella todella suuri ja koholla oleva luomi, jota olen aina inhonnut ja saanut kuittailua osakseni, varsinkin nuorempana. (tämä kuittailu varmasti osasyy siihen miksi yksi luomi itseäni niin paljon häiritsee..) Joudun pitämään hiuksiani aina tietyllä tavalla jotta luomi peittyisi, ja se harmittaa välillä kovasti. Tämän tekstin luettuani ymmärsin miten minimaalinen osa minua yksi luomi todellisuudessa on eikä minun tarvitse sitä peittää, jos se jotakuta ällöttää niin ei tarvitse katsoa, eikös se näin mene :) kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään tarvitse peittää mitään.. ole rohkeasti juuri sellainen kuin olet! Ja muista, että luomet ovat helppoja poistaa, jos joskus päädyt siihen ratkaisuun, niin sekään ei ole väärin. Arvosta kuitenkin ennenkaikkea sitä, millä tavoin sinut on tehty persoonalliseksi. Minä nyt huulitäytteideni kanssa en ole paras ihminen puhumaan siitä, mitä on kun haluaa muuttaa itseään, mutta itsessäni on ominaisuuksia (vikoja) joita haluaisin muuttaa ja taas sitten niitäkin, joita en halua. Yksi luomi ei ole sinusta kuin mitä.. 0,05 prosenttia? Se ei määritä sinua millään tapaa kenenkään ulkpuolisen silmissä, joten älä anna sen määrittää omaa itsetuntoasikaan :) <3

      Poista
  10. Ihana Tia <3 Täytyy kyllä sanoa, että olit todella rohkea tällä kirjoituksella. Itseäni on aina stressannut ja masentanut saamani arvet. Paloin koulun luokkaretkellä käsivarsista ja sääristä vesikelloille, jotka jättivät ikäviä valkoisia pilkkuja. Rakastan kesää, mutta jotenkin on aina vaikeaa pukeutua. Rusketun helposti, mikä vain korostaa pilkkujani. Kaiken kukkuraksi sain aikuisiällä arven rintaani, joka stressaa minua vieläkin. Ja näitä vaaleita arpia on mahdotonta poistaa. Olen myös saanut ilkeitäkin kommentteja näistä, ja olen itkenyt usein. Sitten eräänä päivänä tapasin Italiassa ikäiseni nuoren naisen, jonka kanssa jäin juttelemaan. Hänellä oli syväänuurrettu pusero, josta vilkahteli pitkä, yli sentin paksuinen arpi. Onnettomuudesta. Arven viereen Veronica oli hakkauttanut taten "we all have scars, we all have stories". Se oli koskettavaa. Silloin omat arpeni tuntuivat mitättömiltä ja nykyisin hoen taten tekstiä mantrana, kun koen arvistani ahdistusta. Ja muistan tekstata Nicalle �� Tulipa pitkä jaarittelu, mutta ehkä tärkeintä on muistaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. Ja pääasia, että ollaan kaikki elossa, arpiemme tai psoriaksemme kanssa ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, elossa ollaan! Ja kukaan meistä ei muistele arpiamme tai palovammoja taikka finnejään kuolinvuoteellamme, vaan elettyä elämää.. Joten ei jätetä elämättä sitä :) Kiitos kommentistasi ! <3

      Poista
  11. Kiiiitos tästä huikeasta "avautumisesta", arvostan ! ♡ tää muija alottaa sytostaatit psoriin joka on roikkunu mukana 9v.

    VastaaPoista
  12. Moi! Huikea esiintulo asiassa joka koskettaa monen meistä elämää. Arvostan suuresti. Itse reilu nelikymppinen mies jolla myös psorin aiheuttamia jälkiä kasvoissa ja käsivarsissa. Työni puolesta olen tekemisissä ihmisten kanssa "jatkuvalla syötöllä" päivän mittaan, ja huomaan ihmisten reaktiot tähän tautiin kyllä kulkevan laidasta laitaan. Osa ei kohteliaasti noteraa läikkiä mitenkään, osa on ylipirteitä ja kohteliaita ikäänkuin lohduttaisivat ja sitten on myös niitä ihmisiä jotka tuijottaa suu auki eivätkä osaa sanoa mitään. Täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että vaikka olen jo näin vanha ihminen, ja pitäisi olla jo paksu nahka (onhan se, ja hilseileväkin...) niin kyllä sitä jollain tapaa tuntee tämän taudin kanssa itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Esim. Uiminen oli aikoinaan hauska harrastus, mutta olen jo luopunut siitä yleisillä paikoilla muiden ihmisten helpotukseksi. Ymmärrän että se on todella ikävän näköistä jos kaveri lilluu vedessä ja sen hilseilevästä ihosta irtoaa kuollutta ihoa sinne veteen... Onneksi löysin pienen lammen rannalta paikan jossa ei yleensä ole ketään. Siellä voin käydä rauhassa uimassa kesäisin. On vaan hassua että mulla on lähin ranta 500 metrin päässä kotoa, niin minä ajan 21 km päähän että saan uida rauhassa vailla ihmisten tuijotusta.... Ja pakko myös sanoa, että niin kiveä ei ole minunkaan sydän, että en välillä itkisi ja surisi tätä tautia. Mitään en ole tehnyt että tämän saisin, mutta silti kannan tätä mukanani loppuelämäni ajan... Mutta kuten todettua, sulle on pakko nostaa hattua ja korkealle! Ihminen, joka vaikuttaa kauneusihanteena monelle ihmiselle, tulee "kaapista ulos" ja näyttää että ihmisellä voi olla sen meikin alla ongelmia ihossa, on ehdottomasti minun kunnioituksen saavuttanut! Tsemppiä sulle tän taudin kanssa, ja ssmoin meille kaikille jotka tästä psorista olemme ristimme saaneet...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän ja tunnistan tuon, että tuntee itsensä "toisen luokan kansalaiseksi", mutta ehkä juuri kova nahka ja monenmoiset reaktiot ovat se mikä sai mut nostamaan nokkani tässä aiheessa arvostelun yläpuolelle. Ei ole mitään, mitä kukaan voisi koskaan sanoa mulle tästä asiasta tai muista ulkoisista.. eeeh.. ärsykkeistäni (heh), mikä voisi mua satuttaa. Kun tuntee itsensä, tuntee myös oman arvonsa.. Kiitos sulle ihanasta viestistäsi.. Älä anna kenenkään lannistaa sua. Nahkaa ei tarvitse loputtomiin kovettaa, ole pehmeä vastapainoksi.muita kohtaan sairautesi tiimoilta.. Ja eteenpäin niinkuin mitään läikkiä ei missään olisikaan! :)

      Poista
    2. Ai niin.. Seuraavien helteiden alkaessa polleasti vaan rannalle muiden joukkoon ottamaan aurinkoa ja polskimaan! Älä häpeä itseäsi sen takia että kropassa on persoonallisia tekijöitä ! :)

      Poista
  13. Mahtavaa Tia!!! Itsekin sain psorin 14-vuotiaana, eli nyt jo yli puolet olen elämästäni elänyt tän kanssa. Alkuun oli nimenomaan shokki ja maailmanloppu. Sittemmin olen kai vaan tottunut. Tämä on osa mua, vaikka voisin ilmankin olla :) Mutta nimenomaan tuo sun viesti nuorille psoriaatikoille pitää paikkansa! Tämä ei estä elämässä mitään, kertokaa avoimesti, että kyseessä on psori, yllätytte miten moni tietää mistä on kyse ja tuntevat jonkun, jolla myös on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin !! Kiitos ihanasta viestistäsi ! :) <3

      Poista
  14. Tämä oli kyllä todella hyvä postaus :) itselläni ei psoriasista ole, mutta toisella vanhemmistani on. Siksi olen onneksi jo pienestä pitäen oppinut näkemään sen normaalina, enkä ole koskaan kammoksunut sitä sairastavia ihmisiä. Varsinkin lapset osaavat olla tällaisissa asioissa julmia, koska eivät täysin käsitä sitä, että psoriasis on sairaus, jonka sairastamisesta ihminen ei itse voi päättää. Peruskouluikäisenä asiat nähdään kovin mustavalkoisina ja valitettavan usein ihmiset luokitellaan ulkonäön perusteella. Tsemppiä kaikille psoriaatikoille ja sinulle Tia! Ehkä tietoisuus sairaudesta tulevaisuudessa kasvaa ja ihmisten ennakkoluulot hälvenevät.

    Itse olen sen sijaan sairastanut pälvikaljua useamman vuoden ajan ja kohdannut jos jonkinlaista reaktiota. Yllätyksekseni ihmiset ovat ottaneet sen yleensä hyvin, mutta kaljun piilottelu aiheuttaa kyllä ylimääräistä stressiä aika paljon. Siksi ymmärrän hyvin miltä psoriaatikosta tuntuu. Ei ole helppoa olla 15-vuotias hiukseton tyttö. Totta kai peruukeilla ja muilla sairaus on helppo piilottaa, mutta haikeana aina katselen muiden kampauksia ja omia hiuksia, kun tiedän ettei itselläni sellaisia vähään aikaan tule olemaan.

    T. 18v tyttö, joka sai tästä postauksesta myös itse tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, että tilanteesi on voimia vaativa, sillä nykyään ajatellaan että naisen hiukset oavt naisen kruunu.. Mutta toisaalta, mieleenpainuvin kommentti, mitä olen kuullut esimerkiksi lyhyitä hiuksista on ollut, että ainoastaan luonteeltaan rohkeat vetävät tukan lyhyeksi.. Ehkä sinä olet extra-rohkea kun uskallat puhua noinkin harvinaisesta asiasta? :) Tsemppiä! <3

      Poista
  15. Kiitos tästä kirjoituksesta! Itselläni on teini-iästä lähtien ollut vaikeuksia hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Olen pyrkinyt salaamaan ja peittelemään sairauttani ja siitä puhuminen jopa läheisten kanssa on ollut todella vaikeaa. Viime aikoina olen mielestäni kuitenkin edennyt tässä hyväksymisprosessissa ja voin vihdoin sanoa rakastavani itseäni. Tällaisten muidenkin ihmisten kokemusten lukeminen antaa lisää voimia ja uskoa siihen,että olen hyvä juuri tällaisena. Kiitos siis sinulle, että kerroit kokemuksistasi ja tunteistasi näin avoimesti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmasti hyvä juuri sellaisena kuin olet.. Joskus tulee hyviä päiviä/ viikkoja, joskus huonoja.. Mutta siitä se itseluottamus vuosien mittaan karttuu .. Eikä meistä kukaan kauniina hautaan mene !

      Poista
  16. Todella rohkea ja upea postaus tia! Ei voi kun nostaa hattua :) on rohkeaa puhua epätäydellisyydestä ja poikkeavuudesta kun viihde ja media tyrkyttää joka puolelta täydellisiä tietynlaisia ihmisiä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.. :) Olen samaa mieltä.. Musta ei ole olemaan tai jäljittelemään täydellistä.. Ei vaan pysty!

      Poista
  17. Sä oot tosi rohkee.mä en uskaltais puhuu noin avoimesti

    VastaaPoista
  18. Sä oot ihan paras, ku pystyt kertoo tost sun ihosairaudesta.mul ei oo ite kokemusta tommosiista jutuista.kivaa ku on tommosii ihmisiiku sä

    VastaaPoista