Istun keittiön himmeässä valossa ystäväni Miran kanssa juomassa teetä lasisen pöytäni ääressä.
Olen ikävöinyt sinua.
Kerrot asioihin joita pohdin, aina rehellisen ja monipuolisen mielipiteesi.
Olen päättänyt antaa anteeksi ihmiselle, jolle en koskaan halunnut aiemmin antaa mitään anteeksi.
Eikä anteeksi antaminenkaan ollut ehkä se suurin mieltäni pohdituttava kysymys.
Halusin avata tälle ihmiselle oven takaisin elämääni, ja se tuntui hyvältä.
Ei ollut enää sulkeutunut, paha, vihainen, tai petetty olo.
Jäljellä kaikesta pahasta oli ainoastaan suru ja ymmärrys toista kohtaan. Oli ikävää joka oli anteeksi annon kautta saanut jonkinlaisen päätös pisteen ja tuonut mukanaan vain yhden suuren kokemuksen elämiimme.
En ehkä missään vaiheessa halunnut lopullisesti uskoakaan että olin menettänyt Christinan.
Kyseessä oli kuitenkin ihminen, jolle olin valmis antamaan paljon, ja sitäkin enemmän.
Mira kuuntelee tilitystäni tunteistani, koska tunnen suurta tarvetta saada hyväksynnän päätökselleni.
Jos minä uskon ja tiedän että ihminen tekee virheitä ja oppii niistä, niin eikö se ole mahdollista?
Olen itsekin tehnyt monia mahdottomia asioita, ja saanut joitakin anteeksi.
Mutta en välttämättä kuitenkaan koskaan enää ovea auki entiseen elämääni petetyn kanssa.
Mira myötäilee ajatuksiani ja tuijottaa pöytää välillä nyökytellen.
"Kyllä meistä jokainen tekee virheitä. Jotkut oppii niistä, toiset ei."
Olen samaa mieltä.
Avaan siis oven entiseen Christinalle takaisin, lukkoon sopineen avaimen heitän nyt pois, eikä asiasta tarvitse koskaan enää keskustella sen enempää kenenkään kanssa. Elämämme jatkuu siitä mihin se jäikin, samoin ystävyys.
Ja oloni on todellakin kevyt.
Tuijotan sammuvaa kynttilää pöydällä ja pyörittelen teekuppia käsissäni.
On vain yksi asia josta en halua nyt puhua.
Se olet sinä.
En aio nyt tukahduttaa hetkeä sen enempää sinun kuin itsenikään kannalta, vaan päätän olla purkamatta tunteitani enää enempää.
Jään kuitenkin jumiin oman pääni sisälle.
En tiedä miksi juuri tänään halusin selvittää asiat kanssasi.
Kuinka mies voi tapailla naista lähes neljä kuukautta tietämättä mitä haluaa?
Tai ihastumatta edes niin syvästi että haluaisi nauttia olostaan sen tietyn kanssa useamminkin?
Oloni oli kuin toisella naisella.
Aivan kuin olisin jo kuukausia ollut merkityksetön ja säälittävä rakastaja jonkun muun rinnalla, takertuen jokaiseen armon muruun jonka sain yksipuolisesta suhteestani.
Rypistin kulmiani ja sytytin uuden savukkeen, tajuten että minähän se olin, taas, se toinen nainen.
Sydämesi oli koko ajan jossain muualla, ja olisi ollut täysin yhdentekevää kuka tai minkälainen nainen olisin ollutkaan. En olisi silti voinut vetää jalkoja altasi ihastuttamalla sinut itseeni.
Kyse ei missään vaiheessa ollutkaan minusta.
Tuntuu pahalta.
Teeskentelen vetäväni puseroni rinnuksia tiukemmin vartalooni kiinni ja katson ikkunasta ulos pimeään yöhön, vaikka haluan vain pidellä rintakehääni johon jomottaa kuin joku olisi lyönyt siihen pesäpallomailalla.
Pahimmalta tuntuu, etten koskaan olisi halunnut tuntea sinua kohtaan mitään pahoja tunteita, mutta nyt olen vihainen. Olen pettynyt, surullinen, vihainen ja peräänantamaton.
En halua enää koskaan soittaa sinulle. En ikinä.
Mietin kuitenkin miksi olin niin rakkauden kaipuinen, mutta taipumaton saamaan rakkautta takaisin.
Olen tällä hetkellä valmis vetämään kaikki rakkauden tunnustukseni sinua kohtaan takaisin.
Jos se vaan helpottaa tätä oloa millään tavoin, voisin kieltää ettei mikään tuntunut miltään.
Tämän jälkeen mikään ei ainakaan tunnu miltään. Ihan vähään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti