torstai 27. toukokuuta 2010

Passion Colors Everything. I Think ?

Winamp pyörittää kolmea yli kolme Poets of The Fallin kappaletta "3am." ja menee hetki ennenkuin tajuan asiayhteyden ironisuuden. Seuraavaksi tulee Shallow-biisi, jonka kertosäkeen sanoista mä en oikeastaan ole koskaan ottanut ihan täysin selvää, mutta kuvittelen ainakin tajuavani mistä on kyse.

Ihmismielen hukkuminen tuntuu päivä päivältä olevan useammin ja useammin pienestä kiinni. Toiset meistä kääntyilee sängyissään murehtien seuraavaa päivää jo ennen sen alkamista, toiset itkee tai raaputtaa mietteissään otsaansa keittiön pöytää vasten. Osa istuu parvekkeillaan poltellen tupakoitansa ja miettii, millä helvetillä seuraavaan viikkoon pärjätään. Toiset ei edes tahdo ajatella. Se kun tuntuu olevan suurimman osan mielestä kaikkein todennäköisin tapa säästyä hitaalta ja surulliselta hukkumiselta tahdottomuuteen, avoimeen voimattomuuteen, itseinhoon ja sääliin. 

Kukaan ei kuulekaan.
Kukaan ei tulekaan.
Eikä ollut edes tarkoitus.

Osa pohdiskelijoista tuijottaa kattoa, verhoja, taulua tai ikkunasta tulvivaa näkymää joku toinen vierellään. Mielikuvana tällainen näky ehkä onkin lohduttava ja jopa romanttinen. " Sulla sentään on joku." Niin typerältä kuin se kuulostaakin, siinä näyssä ei ole mitään lohduttavaa. Koska me kaikki ollaan täällä yksin kuitenkin. Kukaan ei tule kuitenkaan.

Kukaan ei pääse sen lähemmin iholle kuin jotkut pääsivät jo, eikä kukaan, varmasti, koskaan, tule ottamaan keneltäkään hirttosilmukkaa kaulasta pois ja laita sitä sen sijaan omaan kaulaansa. Sellaista uhrautuvaisuutta tuskin on minkäänlaisessa muussa kuin äidin rakkaudessa.

I know. Sounds boring.

Kaikki rakkaus, luottamus ja välittäminen omalla tavallaan on hyvinkin pinnallista ja varsin särkyvää. Kaiken takana on omien etujen tavoittelu. Aina pitää ajatella ensin itseään, ei ketään muuta, koska muuten päätyy makaamaan julkisesti nöyryytettynä ja henkisesti ylikäveltynä ihmisten keskelle, jotka todellisuudessa eivät edes välitä. Tai eivät osaa välittää.

Mä mursin nilkkani koulussa kolmetoistavuotiaana kaaduttuani hienon kamppauksen johdosta portaat alas. Nousin huolestuneiden tyttökavereiden tukemana samat portaat ylös ja nilkutin köksäntunnille hammasta purren. Mä en vaan koskaan oikein ole ollut julkinen pillittäjä, joten mukelsin huultani seuraavat kaksi tuntia ja painelin kynsilläni pulpetin pintaa kivusta.

Vitutti. Ja sattuikin saatanasti. Suutuin helvetisti kun kaverit yritti auttaa pois luokasta. Ärjyin ja karjuin, ettei mua tarvitse paapoa jos nilkka on vähän kipeä, vaikka yhdellä jalalla olisikin ollut aika vaikea nilkuttaa parin kilometrin matkaa kotiin.

Mä muistan edelleen kuinka mun upea ja uljas poikaystäväni, joka silloin kuului koulun ehdottomasti paraskuntoisimpiin ja komeimpiin poikiin, käveli koulun pihan poikki, nappasi mut syliinsä kaikesta mun kiljumisesta ja helvetinviljelystä huolimatta ja kantoi mut taksiin, jolla lähdettiin tutkimaan kiukkupussin nilkan todellinen laita.

Arvausasemalla oli äiti vastassa ja olo oli heti paljon helpompi. Äiti ei kuulu niihin ihmisiin jotka alkaa parkua ja säälittelemään pohjaan palaneita asioita. Ja poikaystäväkin vaan virnuili mun kiukulleni. Missään ei ollut säälitteleviä ja paapovia kavereita, jotka hyvista tärkoituksista huolimatta ainoastaan sai mun verenpaineet koholle. Oli ainoastaan perseelle potkivia muuleja, mutta niiltä muuleilta, näin jälkeenpäin ajatellen, oon oppinut paljon. Poikaystävä kuului juurikin niihin miehiin jotka ei anna periksi mun kiukkuilulleni, eikä äiti varmasti koskaan ole ollut niitä ihmisiä joka jäisi maahan makaamaan. Ainakaan julkisesti. Ainakaan pitkäksi aikaa.


NÖYRYYS.


"Kyllä se elämä opettaa." Epäilemättä opettaakin. Eihän missään muuten mitään järkeä olisikaan. Nuoren ihmisen uho ja itsevarmuus voi olla joko huipuissaan tai aivan matalalla. Ne on varmaan niitä asioita jotka sitten määräävätkin, tuleeko hiljaisesta ja nurkkaanpotkitusta ihmisestä joku päivä seuraava kouluammuskelija tai elämäntapa-marttyyri, joka aina joutuu todistelemaan olemassaolonsa syitä ja hyviä puolia.

Vai vetäytyykö ihminen koko elämäkseen myhäilemään hiljaisuudessa peruskysymyksiä, tyytyen siihen tosiasiaan, ettei suurimpiin kysymyksiin tule minkäänlaisia vastauksia koskaan.
Monena päivänä mä olen töissä tavannut vaikka minkälaista paatunutta paahtajaa.
Optimistit ovat loppujen lopuksi hyvinkin vähässä.
Kaikilla on kyyninen asenne johonkin perus kysymykseen omassa elämässään.
Vanhanpuoleinen mies astuu puvussaan keskellä arki iltaa kioskiin.
Pihalla odottaa taksi, jolla mies on liikenteessä.
Päivän lehti ja paketti kondomeja.
Puoli kymmeneltä illalla.
Mietin mitä mies on menossa tekemään.
Minkä takia kukaan ostaa päivän lehteä tähän aikaan illasta, jos on menossa viettämään iltaa?
Ja kenen kanssa? Kyseessä tuskin on ainakaan vaimo.
Sormus miehellä on nimettömässään.
Tekisi mieli oksentaa.
Hymyilen nättiä asiakaspalvelu hymyäni ja kysyn saisiko olla muuta.
Huora? Kenties liukuvoidetta? Vai olisikohan tähän hätään viagra kuitenkin paikallaan?


Känniset ukot ehdottelevat saunailtoja, kurottavat tiskin yli kuiskimaan omasta mielestään kai kaksikymppisen naisen korvaan imarteleviä sanoja takkuisella ja viinan huuruisella äänellään.
Moni sanoo rivouksia, tai jää kiusallisesti tuijottamaan silmiin.
Tekisi mieli avata sanainen arkkuni.
Hymyilen.
"Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt," joten minähän vikertelen sitten kunnon kauppias periaatteen omaavan pomoni lauluja, ja olen kuin en kuulisi, kuin en huomaisikaan.
Juoppo joka ostaa joka päivä meiltä packin kaljaa ei ole menetettävissä oleva asiakas.
On vaan hymyiltävä tai sitten haistatettava paskat koko työlle, ja sen myötä omalle yrittämisellekin.
Nöyrryn.


Aina niin oikeassa.
Aina niin fiksu ja filmaattinen, erhetymätön ja vailla vertaansa.
"Faija soittaa." Sanoo puhelin.
Asiat on parantunut huomattavissa määrin siitä miten paljon isän känni puheluita tuli ennen vanhaa.
Nykyään niitä tuleekin hyvin harvakseltaan, ja epäilen syynä olleen joku mun laukomistani loukkauksista isää kohtaan joskus, kun olen menettänyt hermoni sen kanssa.
Näin käy useimmiten.
Niinkuin taas.
"Mitäs jos tehdään niin että siinä vaiheessa kun sä haluat olla tukeva isä joka haluaa seistä tyttärensä tekojen ja sanojen takana, eikä ainoastaan aina haukkua, mollata, epäillä ja vähätellä mun tekemisiäni, niin otat yhteyttä vasta sitten seuraavan kerran?"
Isän elämän neuvoon puhumisen tärkeydestä totean;
"Niin, tai sitten tehdään niinkuin sinä, eli kun sanat loppuu, annetaan nyrkkien laulaa."
Lista on loputon.
Puhelu on yksi saatanan pitkä jatkumo, ja mietin miksi edes vastasin.
Mähän olen niin vajaa ymmärtämään hänen arvoansa.
"Eihän sua tunne enää kukaan. Susta on tullut just niinkuin äitis." Sanoi faija.
Niinpä.
Se nainen jota sä joskus rakastit, ja sitten vihasit ja mustamaalasit, koska kaikkein paskamaisin asia sulle on ollut aina huomata se, että naiset ei loputtomiin ole sun kanssasi samalla linjalla, eikä pyri nuolemaan muiden perseitä selvitäkseen elämässä.
Oh god, Dad, sun olisi pitänyt syntyä ennemmin naisia halventavalle aikakaudelle.
Haluaisin irtisanoa sukujuureni tähän mieheen juuri nyt.
Nöyrryn.
"Okei, iskä, moi moi, soitellaan ens viikolla."


ONNI.


Uudet petivaatteet.
Just sellaiset peitot kuin mitä mä olin aina pitänyt ainoina oikeanlaisina peittoina.
Saan ihan luvan kanssa potkia sängyn oman puoleni peiton jalkopäähän, koska Tomi on jo nostanut oman peittonsa reunaa valmiiksi mua varten.
Ängen itseni niin kiinni tähän ihmeelliseen mieheen kuin mahdollista, ja otan hyvän asennon siitä kainalosta, jossa mä olen nukkunut vasta muutaman kuukauden ajan.
Huolimatta mukavasta asennosta, ja siitäkin että mulla on parempi tyyny pääni alla, kumpikin meistä tietää että mä pyörin vielä monta kertaa ympäri ämpäri Tomin kylkeä ennen nukkumista.
On mahdotonta nukkua kun hymyilyttää ja haluaa katsoa toista koko ajan.
On mahdotonta olla koskematta kun yrittää opetella toisen kropasta jokaisen sentin ulkoa.
On mahdotonta olla hiljaa, kun haluaa kuulla toisen vastaavan rauhallisella äänellään typerämpiinkin kysymyksiin edes jotain.
Peitot, vaikkakin niiden tulisi olla kevyemmät ja viileämmät kuin edelliset, on ihan liian kuumat, ja pian ollaankin enää osaksi peiton alla, silti toisessa kiinni.
Päässä soi Poetsi ja Stella.
Suussa on Tomin maku.
Aamulla kummankin pitää olla skarppina töissä, Tomin jo tunteja aikaisemmin.
Hymyilyttää.
Kello on neljä aamuyöstä, ja tuntuu hyvältä olla niin rakastunut ettei suuremmin osaa edes sääliä ressukkaa siitä että valvotin sitä koko yön.
Kumpikaan ei ole lupaillut toiselle mitään tulavaisuudesta näinä kuukausina, eikä huomennna välttämättä edes nukuta vierekkäin.
Onni on kuitenkin olla tässä tänään, ja huomenna niinkuin te muutkin.
Yksin.
Mutta kaikki yhdessä yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti