Tuijotan yhtä ainutta kuvaa, jonka tiedän olevan jäljellä meistä kahdesta.
Pidän sitä kädelläni, lähes lepuuttaen kuvaa siinä.
Jo puolitoista vuotta vanha kuva paljastaa kaiken; nuoruuden, rakkauden, kokemattomuuden ja luottamuksen.
Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin näistä ei ole enää jäljellä kuin nuoruus.
Kuva nuoresta naisesta, kädet kiedottuina elämänsä miehen harteille. Miehen hellä ja kevyt hymy.
Illuusio täydellisyydestä, täydellinen, eikö?
Tungen kuvan tv,ni alle piiloon muiden paperien joukkoon.
Se on todellakin viimeinen.
Kaikki muut revin viinipäissäni sinä iltana kun kuulin sinun pettäneen minut.
Massaa.
Helsinkiläistä, harmaata massaa.
Mitä se muka on?
Tuijottelen yläpuolelleni talojen ikkunoihin suomen pimeässä talvessa.
Olen yksin.
Todella yksin.
Olen saapumassa Bulevardin eteläisimmästä päästä pin-up kuvauksista juna-asemalle.
Katselen taidegallerioiden ikkunoita, pysähtelen, kuuntelen.
Kello on vasta kahdeksan illalla, mutta Bulevardi on hiljainen, liikkumaton.
Laitan purkan suuhuni ja vedän takkiani enemmän kiinni.
Jouluiset valot saavat heijastukseni ikkunoissa näyttämään, mikäli mahdollista, vieläkin surkeammalta kuin mitä todella tunnen sisälläni.
Silti jokin on niin väärin.
Missä sinä olet?
Kaksi kuukautta myöhemmin istun pellon laidalla Tuusulan moottoritien varressa, keskellä yötä.
Kello on lähes kolme yöllä, ja matkaa kotiin on tuhottoman monta kilometriä.
Haluan huutaa.
Haluan olla sellainen ihminen joka huutaa kivusta, välittämättä harvoista, mutta mahdollisista kuulijoista.
Mutta olen hiljaa.
Haluan hakata pellon koskemattoman lumipinnan niin sirpaleiksi että sekin muuttuu rumaksi ja tuhotuksi.
Millä hiton oikeudella sinä petit minut?
Ketä helvettiä tässä rakastin?
Ei se mies jolle annoin parhaani mukaan kaikkeni, olisi koskaan tehnyt näin.
Nousen ylös ja katoan asuntooni seuraaviksi kahdeksi vapaa päiväksi.
Näistä kahdesta vuorokaudesta en muista muuta kuin Yann Tiersenin- Valse D`amelien, ja Erik Satien - Gymnopedie n.1,sen klassiset sävelmät. Makasin sängyssäni pimeässä ja itkin niin hiljaa, etten tiennyt enää itkeväni.
Yhä useammin ja useammin kuluneen vuoden aikana olen tuijottanut itseäni peilistä ja miettinyt, missä sinä olet.
Eikös meidän pitänytkin olla aina yhdessä?
Näemmä ei.
Olen uskotellut itselleni onnellisuutta, tasapainoisuutta, hyväksyntää ja voimaa jatkaa yksin.
Näin on pakko meidän kaikkien menetellä.
Pelko ja tietous virheistä joita itse teimme suhteissa nostaa päätään jokainen kerta kun alamme miettimään kuluneita vuosia yksin. Onko tämä rangaistus, vaiko oppimisen aikaa ?
Rakastaako minua koskaan enää kukaan?
Päästänkö ketään enää yhtä lähelle?
Itse en ainakaan ole päästänyt.
Ja kyseisessä tilanteessa olen miettinyt usein, kenelle tässä pitäis antaa armoa, antaa anteeksi?
Itselleen, kumppanilleen, vaiko sille yksinäiselle naisparalle joka sortui varatun miehen syliin?
Itse en olen antanut anteeksi ainoastaan entiselle kumppanilleni.
Niin naurettavalta ja nurinkuriselta kuin se kuulostaakin.
Kuinka ihminen, jonka pitäisi rakastaa toista, voikin tehdä pahimman mahdollisen ?
Siksi että juuri hänellä on siihen aseet?
Seisot edessäni näiden monien, kuluneiden kuukausien jälkeen.
Tunnen halua tulla lähellesi, mutta uskon sen johtuvan tottumuksesta ääneesi, kehoosi, ja tuoksuusi.
Pysyn kaukana. Istun puoli makuullani sohvallani ja kuuntelen sinua.
Huomaan, etten välitä.
En enää usko sanaakaan suustasi.
En vihaa, enkä väheksy, mutta en myöskään usko, arvosta, kunnioita tai ole edes kiinnostunut.
Sinä et sitä ylhäisessä olemuksessasi tajua tietenkään lähes kahteen tuntiin.
Kun kuitenkin lähdet, astut luokseni ja otat syliisi.
Halaan sinua lujaa, painan nenäni kaulaasi vasten ja olen hengittämättä. Nyt tiedän että haluan sinut helvettiin elämästäni lopullisesti. Nyt ei enää satu päästää irti. Nyt olen valmis elämään vertaamatta muita enää sinuun.
Lähdet ja painat oven kiinni jälkeesi.
Tipahdan sohvalle tuijottamaan seinää lasittunut, häiritsemätön katse silmissäni.
Minulla ei todellakaan ole mitään hajua, mitä haluan, jos en enää sinua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti