Millä oikeudella ja kenen omallatunnolla?

En ole mitenkään yleisesti tunnettu eläin aktivisti, mutta sen verran kuitenkin tuttujen piirissä, että monet tietävät minun katkovan oman käteni luut ennemmin kuin näkevän että yhdellekään eläimelle tehdään pahaa.

Ihmisen brutaali väkivalta toistaan kohtaan on pelottavaa katseltavaa eikä anna vierstä seuraajalleen kuin vaihtoehdot puuttua peliin tai paeta häntä koipien välissä sivummalle seuraamaan nyrkin heiluttelun lopputulosta.
Usein isompi sortaa pienempää, mutta toisinaan myös puolustaa.
Silti ihmisen väkivalta toista kohtaan on mielivaltaista sairautta, jota ei muissa eläinlajeissa paljoakaan esiinny.
Kun eläinlauman jäsen ei saa tarvitsemaansa asemaa tai paikkaa, jäädään hylkiöksi.


Olitpa rampa, hyödytön taikka häviäjä, kuolema tai erakon elämä odottaa väliinputoajia.
Ihmisen ja eläimen välinen suhde on koti-oloissa vastaavanlainen, mutta onneksi pienemmässä mittakaavassa. Kun fretti puree, parhaiten meillä toimii Asserin vieminen "jäähylle".
Poika yksiöönsä ja ovi kiinni.
Kukaan ei anna huomiota, ei edes sen vertaa että käytäisiin kilon ja 50 kilon väliseen egoilu matsiin.
Jos koiramme tappelevat keskenään jatkuvalla syötöllä, mennään väliin ja laitetaan molemmat jäähyille omiin paikkoihinsa. Jos koko päivän jatkunut nahistelu yhteisestä lelusta ei ota loppuakseen, päätyy lelu ylimmälle hyllylle johon paikkalla oleva ihminen ylettää.
Ja taas on rauha laumassa.

Toisin kävi kuitenkin tammikuussa salametsästetyn Auli suden laumalle.
Jos alfanaaras kuolee, jää lauma osin suojattomaksi.
Yhden kuolema vaikuttaa koko lauman balanssiin.

Auli suden kuolema.

Ja siksipä tämä on mielestäni ihmisen tehtävä! 
http://www.salakaadotseis.fi/2012/03/21/anna-suden-elaa-mielenosoitus-4-4/
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012032215356883_uu.shtml
Minä aion ainakin olla paikanpäällä, vaikka olo on toivoton.
Tekijää tuskin rankaistaa, kuten kuuluisi.
Eikä se tuo johtaja naarasta takaisin, vaikka rankaistaisiinkin.

Mahtaakohan kukaan muistaa aikoinaan 45 minuuttia ohjelman tuottamaa ohjelmaa euroopan läpi matkaavien teuras hevosten kuljetuksesta ja laittomista lastauksista?  Ohjelma oli täynnä raakaa väkivaltaa jossa orit, tammat ja varsat oli sekoitettu trailereihinsa sekaisin tuhansien kilometrien matkalle.
Reissun lopussa odotti makkaratehdas, johon puoli vartaloaan murtaneet varsat jouduttiin raahaamaan koska päivien matkan jälkeen varsojen jalat olivat kirjaimellisesti murskana ja vetelät nyrjähdyksistä ja murtumista.

Minä muistan.
Ja joudun tätä nyt muistellessani nielemään itkua ja pidättämään happeani.
Naama punoittaa, mahan pohjassa on suuri möykky ja tuntuu että en keksi maailmassa kamalampia asioita kuin tämä hirveä tieto siitä, että kukaan ei tee asialle mitään.
En edes minä, kun en osaa enkä tiedä mitä tehdä.
Hävettää ja surettaa.

Antaisin kävelykykyni jos sillä saisin tällaisen lopetettua. 
Antaisin oikean käteni pikkurillin, vasemmankin.
Antaisin vasemman keuhkoni ja kaikki kylkiluuni.
Antaisin maku-aistini ja hiukseni. 
Antaisin koko hemmetin elämäni jos tätä ei enää tehtäisi.


                                     Rakkaudella, Tia