torstai 18. heinäkuuta 2013

Veit jalat altani ja kannoit alttarille ..




Ilman odotuksia. 

Sitä olin, kun astuin avioliittoon. Pystyin väittämään melkein puhtaalla omallatunnolla ja täydellä varmuudella, että tulevan aviomieheni ja minun synkimmät ajat olivat takanamme, joutumatta epäröimään sitä oikeastaan hetkeäkään. Pystyin näkemään meissä molemissa selkeän muutoksen niihin ihmisiin verrattuna, jotka olivat olleet niin omapäisiä, itsekeskeisiä suhteessa ja riippumattomia, että saatoin toisinaan ällistyä miestä jonka kanssa asuin.
Ja toisinaan myös sitä naista joka katsoi minua aamuisin puuterikiekon pölyisestä peilistä suoraan silmiin. 


Lukuunottamatta kohtalosta, karmasta tai jumalasta määräytyviä onnettomuuksia ja kurjuutta joka oli meitä koetteleva tulevaisuudessa, tiesin että se sama ainesosa jolla olimme päässeet tähän asti ja jonka turvin uskoin pahimman olevan takanamme, oli usko meihin.
Kuinka monta kertaa olimmekaan jättäneet sanomatta mielipiteemme, kuinka usein pönkittäneet toistemme uskomuksia ja kannustaneet silmät sidoittuina uusia haasteita kohti, kuinka usein sulkeneet epäilykset omiin mieliimme kun kaikki sanottavamme olisi vain satuttanut toista?
Niinhän Rumpalin äitikin kertoi Bambissa.
"Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään."
Siinäpä vasta oiva avioliittoneuvo.


Muutama päivä ennen avioliittoa podin ramppikuumetta juhlapäivästä, mutta ennenkaikkea keskityin vastaamaan kysymyksiin, joita mieleni tuotti verkkaisella tahdilla.
Tässäkö on elämä? Milloin kaikki tämä, yhteinen koti ja loppuelämä pääsi tapahtumaan?
Mikä on seuraava askel tästä eteenpäin? Lapset?
Olenko vaimo-materiaalia? Mitä avioliitto on?
Miksi juuri minä? Miksi juuri tuo?
Vaikka epäilykset eivät velloneet päässäni, silti kysyttävää tuntui nousevan koko ajan mieleni pinnalle. 


Nuorena tyttönä olin usein kuuluttanut etten koskaan menisi naimisiin. Joskus jopa epäilin, oliko ihminen yksiavioinen olento lainkaan.
Tavatessani sinut, rakkaani, olin jo päättänyt mielessäni, että yksikään mies ei enää koskaan vie minulta jalkoja alta, enkä koskaan muuta tossujani kenenkään toisen katon alle.
Olin todistanut sen jo niin monta kertaa ja havainnut pitkässä juoksussa monen asian olevan vain biologisten tekijöiden ja viehätyksen yhteisvoimaa. Mahdottomien yksilöiden yhtälöllä oli mahdotonta rakentaa pysyvyyttä tai ylläpitää rakkautta.
Mitä on rakkaus?


Erään teorian mukaan rakkaus perustuu lapsen ja vanhemman välisen tunnesiteen ja luottamuksen pohjalle, luoden näinollen aikuiseksi kasvavalle lapselle perustan rakastaa muitakin ihmisiä kuin vanhempiaan yhtä sitoutuneesti  ja vankkumattomasti kuin esimerkiksi äitiään.
Olen usein saanut kuulla psykologiasta kiinnostuneena ja sen tutkiskeluun hitsautuneena ihmisluonteena, että moni piirteeni, jotka ovat esimerkiksi tunnepuolen pidättyväisyys, toisinaan liiallinen tunteella eläminen ja sisäänpäin suuntautunut ajattelutapani, kuten myös enemmän tai vähemmän terve "itsekeskeisyyteni" (ajatellumalli: minun elämäni, minun päätökseni, minun ajatukseni,- ei muiden) johtuvat osaltaan laitosnuoren tautoistani.
Vaikka kovasti rakastankin vanhempiani monilla tavoin, lienee sanomattakin selvää, että vanhempieni ja itseni välinen suhde ja ennenkaikkea rakkaussuhde ovat olleet toisinaan kovalla koetuksella.
En osaa antaa itsestäni kaikkea irti edes niille ihmisille jotka ovat eläneet kanssani suurimman osan elämääni.
Eivätkä taida osata hekään.
Kun itsenäistyminen lastenkodissa alkaa lopputuloksena vanhempien kykenemättömyydestä kasvattamaan aikaansaamansa hirviötä, on nuori kuitenkin yksin.
Olipa sitten aikuisia, psykologeja, opettajia ja ohjaajia ympärillä kuinka paljon vain.
Olimme nuoria ihmisen alkuja, hukassa, heikoista lähtökohdista ja yhdessä samassa tilassa, asumassa saman katon alla.
Yhdessä.
Ja kuitenkin niin kovin yksin. 


Kun 16 vuotiaana päädyinki huolehtimaan itse itsestäni, en osannut enää ajatella perhesuhteita niinkuin kuka tahansa nuori haluaisi.
Olisin halunnut olla hyvä ja kiltti tyttö.
Viaton ja onnellinen.
Rakastettu, elämänkokemuksilta rajoitettu ja harrastava korkeintaan ratsastusta tai balettia.
Asua isän ja äidin kanssa siihen asti että lukio olisi suoritettu, ajaa isän opetuksessa skootterikortti ja kuulla, että "älä sinä tttö huolehdi muusta kuin koulunkäynnistä, me aikuiset hoidamme muut asiat."
Valitettavasti kaikille meistä tämä unelma-asetelma ei ole mahdollinen.
Ehkä siksi avioliitto pysäyttikin henkeni joinakin öinä ja nousin nukkuvan kihlattuni vierestä ja kävelin parvekkeelle peitto ympärilläni ja itkin.
Miten tässä näin kävi?
Miten luoda kiiltokuva elämä jollekin muulle, jos ei koskaan itse päässyt edes kokeilemaan sellaista?
Toisinaan ajattelin, että mieheni saisi niin paljon parempaakin. Olisiko tuhlausta kuluttaa elämänsä parhaat vuodet minuun?


Viimeistään Big Brother taloon mennessäni tiesin olevani viallinen tuote, varsinainen sunnuntai kappale.
"Suurempi todennäköisyys joutua psykoosiin kuin keskiverto ihmisellä on. Johtunee laitosnuoruudestasi," kertoi ohjelman psykoterapeutti ennen taloon menoani.
Itkin koko viimeisen yöni hotellin kylpyhuoneessa ennen taloon menoa, johon minut oli suljettu formaatin sääntöjen mukaisesti vuorokaudeksi ennen taloon astumista.
Jälkeenpäin ajatellen sama uskomus on kulkenut mukanani vuosia, se siis, ettei kukaan todella koskaan tule rakastamaan minua sellaisena kuin olen, koska olin jo omien tapojeni ja väärien valintojeni vuoksi täysin korruptoitunut.
Eihän vanhempanikaan rakastaneet.
Eivät siis ainakaan sillätavalla kuin mielestäni normaalisti omaa lasta rakastetaan.


Ainoa tervejärkinen ja eheä rakkaussuhde mitä minulla koskaan on tähän asti ollut, olet sinä. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti